Sote-maksujen todellisuus vs. somen myytit: Kun sairaudesta tehtiin ylellisyystuote

* 

 Kirjoitelmani 

Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//

Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus

Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )

 *

 "Paskan möivät"

Sosiaalisessa mediassa ja poliittisessa teatterissa kuulee jatkuvasti väitteitä, joiden mukaan suomalaisesta terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta pidettäisiin edelleen huolta eikä kenenkään tarvitsisi kärsiä kohtuuttomista maksuista. Keskustelukentissä toistetaan vähättelevästi lauseita kuten: "Maksukattoon ei ole tullut mitään korotuksia", "Maksuaikaa saa aina" tai "Sosiaalihuolto maksaa laskut, jos raha ei riitä".

Tämä puhe on suoraa kaasuvalotusta – arjen reaalitodellisuuden kylmää kieltoa.

Käytännön arjessa, sairaalan vuodeosastojen reunoilla ja omaishoitajien keittiönpöytien ääressä totuus on täysin toinen. Sairastamisesta ja ikääntymisestä on tehty viime vuosina järjestelmällisesti kalliimpaa, samalla kun ihmisen ainoaa lompakkoa tyhjennetään molemmista päistä.

Tässä kirjoituksessa perataan auki terveydenhuollon maksutoiveiden ja somemyyttien välinen kuilu sekä tarkastellaan, mitä sote-leikkaukset ja maksukorotukset merkitsevät tavallisen ihmisen elämässä.

1. Myytti 1: "Maksukattoa ei ole nostettu" vs. Todellisuus

Aina kun terveydenhuollon maksuista käydään keskustelua, joku saapuu selittämään, ettei terveydenhuollon vuotuiseen maksukattoon olisi koskea. Väite on yksiselitteisesti valheellinen.

Mitä todellisuudessa on tapahtunut?

• Terveydenhuollon maksukatto nousi 692 eurosta 815 euroon vuodessa. Tämä tarkoittaa tuntuvaa lisälaskua jokaiselle pitkäaikaissairaalle, eläkeläiselle ja paljon palveluja tarvitsevalle.
• Kertakäynnit ja poliklinikkamaksut nousivat rajusti. Terveyskeskuksen lääkärimaksuja ja poliklinikkamaksuja on tarkistettu järjestelmällisesti ylöspäin.
• Uudet "yllätysmaksut": Perusmaksujen lisäksi käyttöön on tuotu kokonaan uusia maksuluokkia, kuten erityistutkimusmaksut (noin 52,40 €) sekä leikkaus- ja toimenpidemaksut (noin 257,20 €), joita peritään entisten hoitopäivämaksujen päälle.
• Lääkkeiden ALV ja omavastuun korotus: Lääkkeiden arvonlisävero nostettiin 10 prosentista 14 prosenttiin. Samaan aikaan reseptilääkkeiden alkuomavastuu nostettiin 50 eurosta 70 euroon.
• Bussimatkat ja matkakorvaukset: Kela-kyytien ja hoitomatkojen omavastuita on kiristetty, mikä syö suoraan syrjäseuduilla asuvien ja liikkumisrajoitteisten vähäisiä varoja.

Kun kaikki nämä korotukset ynnätään yhteen, kyse ei ole parista eurosta, vaan sadoista tai jopa tuhansista euroista vuodessa per kotitalous.

2. Yhden rahapussin teoria – Lompakko tyhjenee molemmista päistä

Suurin ajatusvirhe julkisessa keskustelussa on katsoa maksuja irrallisina piikkeinä. Kuluttajalla ja eläkeläisellä on kuitenkin vain yksi rahapussi.

Poliittisessa päätöksenteossa on toteutettu kaksoisisku, jossa rahapussin molemmat puolet leikkaavat kiinni samanaikaisesti:

1. Maksupuoli kasvaa (Menot lisääntyvät): Terveydenhuollon asiakasmaksut, maksukatto, lääkkeet, sairaalamaksut sekä yleinen ALV-korotus (25,5 %) nostavat jokaisen ruoka-ostoskuitin, sähkölaskun ja lääkkeen hintaa.
2. Tulopuoli supistuu (Tulot ja tuet vähenevät): Samaan aikaan asumistukea on leikattu, lapsikorotuksia poistettu, indeksejä jäädytetty ja sosiaaliturvan suojaosia purettu.

Kun ihmisen ainoaan lompakkoon tulee entistä vähemmän rahaa ja jokainen arkeen kuuluva hyödyke tai terveyspalvelu maksaa enemmän, tuloksena on väistämätön taloudellinen katastrofi. Säästöt hupenevat, luottokortit ja tililimiitit täyttyvät ja lopulta jäljellä on vain selviytymistaistelu.

3. Myytti 2: "Sosiaalitoimi hoitaa ja maksuaikaa saa aina"

Toinen laiskan keskustelijan lempiväite on, että "jos ei ole rahaa, sosiaalitoimi tai Kela maksaa laskut" tai "sairaalamaksuista voi aina neuvotella maksuaikataulun".

Tämäkin myytti murenee heti, kun se kohtaa byrokratian todellisuuden:

• Inhimillinen kuittiralli: Terveyskeskusten ja hyvinvointialueiden järjestelmät eivät seuraa maksukattojen täyttymistä automaattisesti. Vastuu kuittien säilyttämisestä, yhteenlaskemisesta ja maksuvapauden anomisesta on sälytetty sairaan, ikääntyneen ja usein uupuneen omaisen harteille.
• Maksuaika ei poista velkaa: Se, että satojen tai tuhansien eurojen sairaalalaskuille saadaan osamaksuaikataulu, ei poista itse laskua. Se vain siirtää kuristavaa otetta tulevaisuuteen. Kuukaudesta toiseen juoksevat osamaksut syövät viimeisetkin sentit eläkkeestä tai perustoimeentulosta.
• Yli 500 000 sote-laskua ulosotossa: Suomessa päätyy vuosittain jo yli puoli miljoonaa sosiaali- ja terveydenhuollon laskua suoraan ulosottoon. Hyvinvointialueet ovat kiristäneet maksujen kohtuullistamisen ehtoja, ja satojatuhansia tavallisia kansalaisia ajetaan terveyslaskujen vuoksi ulosottorekisteriin ja maksuhäiriömerkintöihin.

4. Inhimillinen hinta – Luottamus hyvinvointivaltioon murenee

Numeroita ja tilastoja vakavampaa on se inhimillinen tragidia, jota tämä politiikka aiheuttaa suomalaisten kodeissa.

Moni suomalainen on tehnyt pitkän työuran, maksanut veronsa ja uskonut siihen perussopimukseen, jonka tämä maa lupasi: kukaan ei jää yksin, kun sairaus tai vanhuus kohtaa. On jääty Suomeen, luotettu järjestelmään ja uskottu, että hyvinvointivaltio suojelee.

Kun todellisuus iskee vasten kasvoja pitkän ja raskaan sairauden kohdatessa, pettymys on syvä ja pysyvä. Kun omaishoitaja tai elämänkumppani katsoo vierestä, miten vuosia kestänyt sairauskierre vie jokaisen säästetyn lantin, tyhjentää luottotilit ja jättää jälkeensä vielä hautajaiskulujen keskellä korjaamatonta taloudellista hätää, kyse ei ole enää pelkästä talouspolitiikasta. Kyse on ihmisarvon polkemisesta.

Syvä katkeruus, viha ja suru eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät kokemuksesta, että tavallisesta kansasta ja heikoimmista ei enää välitetä paskan vertaa, kun samaan aikaan ministerit ja hyvätuloiset vähättelevät arjen hätää ja selittävät herrojen pöydissä, kuinka "kaikki pärjäävät".

Yhteenveto

Terveydenhuolto ja sosiaaliturva eivät ole Excel-taulukon kulueriä, joita voidaan leikata mielin määrin ilman seurauksia. Ne ovat ihmisyyden ja sivistysvaltion perusta.

Kun sote-maksuja nostetaan, lääkekattoja korotetaan ja vähävaraisten ostovoima murennetaan, yhteiskunta ei säästä euroakaan. Korjaavat kustannukset erikoissairaanhoidossa, kriisipalveluissa ja ulosottorekisterissä ovat moninkertaiset.

Suomi ei nouse jaloilleen leikkaamalla sairailta ja vanhuksilta. On aika lopettaa somemyyttien toistaminen ja palauttaa terveydenhuoltoon se, mikä sieltä on kadotettu: inhimillisyys, reiluus ja perustuslaillinen huolenpito jokaisesta kansalaisesta.

Paperilla mahdollista, arjessa mahdotonta: Miten sote-maksujen kohtuullistamispykälästä tehtiin poliittinen kilpi

Sosiaalisessa mediassa ja televisio-ohjelmissa toistuu sama hämmentävä näytelmä. Kun hallituksen ministereiltä tai päättäjiltä kysytään, miten pienituloinen, monisairas tai omaishoitaja selviää jatkuvasti nousevista sote-maksuista, vastaukseksi tarjotaan aina samaa lausetta:

”Lainsäädäntö mahdollistaa sote-maksujen kohtuullistamisen tai jopa kokonaan perimättä jättämisen, jos asiakkaan maksukyky on vaarantunut.”

Paperilla tämä kuulostaa inhimilliseltä ja vastuulliselta. Se luo kuvan toimivasta turvaverkosta, joka joustaa silloin, kun ihmisen elämäntilanne käy liian raskaaksi.

Julkisuudessa annetun lupauksen ja arjen reaalitodellisuuden välillä on kuitenkin jättimäinen kuilu. Tämä kirjoitus perkaa auki, miten pykälästä tehtiin päättäjien poliittinen kilpi ja miksi maksujen kohtuullistaminen on tavalliselle ihmiselle lähes mahdotonta.

1. Poliittinen kilpi ja vastuun pakoilu

Ministeri tai päättäjä käyttää kohtuullistamispykälää retorisena suojana. Kun heiltä kysytään inhimillisestä hädästä – siitä, miten sairaalalaskut kasautuvat ja lääkekatot paukkuvat – pykälään vetoaminen siirtää vastuun pois hallituksen tekemistä leikkauksista ja maksujen korotuksista.

Syytetyn penkille ei joudukaan hallitus, joka päätti nostaa maksukattoja, terveyskeskusmaksuja ja lääkkeiden arvonlisäveroa. Vastuulliseksi tehty epäkohta siirretään hyvinvointialueille ja ennen kaikkea yksilön omalle harteille.

Viesti kuuluu rivien välistä: ”Jos sinulla on vaikeuksia maksaa, se johtuu siitä, ettet ole hakenut huojennusta tai että oma alueesi ei ole hakemustasi hyväksynyt. Hallitus on velvollisuutensa hoitanut.”

Tämä on puhdasta mielikuvien hallintaa ja asiakysymyksen väistämistä.

2. Arjen lomakeviidakko ja hylkäysautomaatti

Jos hallituksen puheissa kohtuullistaminen on helppo automaatti, arjessa se on raskas ja nöyryyttävä kujanjuoksu.

Hakemisen esteet

• Liitteiden ja selvitysten tulva: Kohtuullistamista hakevan ihmisen – usein iäkkään, vakavasti sairaan tai uupuneen omaishoitajan – on toimitettava yksityiskohtaiset selvitykset tuloistaan, menoistaan, tiliotteistaan, lääkekuiteistaan ja veloistaan.
• Voimavarojen mureneminen: Kun ihminen on fyysisesti tai henkisesti loppuun palanut sairauden tai läheisen hoitamisen vuoksi, monisivuisten hallinnollisten lomakkeiden täyttäminen ja kuittirallin pyörittäminen on ylivoimainen este.

Hakemusten hylkäämiskulttuuri

Hyvinvointialueet kamppailevat historiallisen rahoituskriisin kourissa. Kun alueiden budjetit leikataan kuiviin, niille syntyy valtava paine kerätä jokainen laissa sallittu asiakasmaksueuro.

Seurauksena on, että maksujen kohtuullistamisen kriteerit on ruuvattu äärimmäisen tiukoiksi. Valtaosa hakemuksista hylätään suoraan vetoamalla teknisiin seikkoihin tai laskennallisiin tulo rajoihin, jotka eivät ota huomioon arjen todellisia elinkustannuksia.

Tulos näkyy tilastoissa: Suomessa päätyy jo yli 500 000 terveydenhuollon ja sosiaalitoimen laskua vuodessa suoraan ulosottoon. Mikäli kohtuullistamisjärjestelmä toimisi kuten ministeri väittää, tätä ulosottokatastrofia ei olisi olemassa.

3. Kylmä numeraalisuus ja ihmisarvon sivuuttaminen

Kun pienituloinen ihminen kysyy, miten hänen rahansa riittävät ruokaan, lääkkeisiin ja nouseviin hoitomaksuihin, kylmästi ideologinen vastaus kuuluu: ”Ihmisen pitää etsiä lisätuloja” tai ”Aina voi hakea tukea.”

Tällainen puhe osoittaa syvää vieraantumista ihmisten arjesta. Sairaana, eläkkeellä tai omaishoitajana toimiva ihminen ei voi noin vain "hankkia lisätuloja" tai "mennä töihin".

Kun politiikasta riisutaan aito myötätunto ja tilalle asetetaan pelkkä numeraalinen laskutikku, ihmisestä tulee vain Excel-taulukon rivi. Tätä ideologiaa leimaa sokeus sille tosiasialle, että ihminen ei ole laitteisto, jota voi ruuvata rajattomasti tiukemmalle.

4. Miten mielikuvapeli murretaan?

Sote-maksujen kohtuullistamisesta puhuminen silloin, kun järjestelmä ei käytännössä toimi, on oppikirjaesimerkki ideologisesta väittämisestä.

Tosiasioista ei käydä keskustelua, vaan tilalle syötetään mielikuvaa toimivasta järjestelmästä. Asiantuntijoiden, lääkäreiden, vanhusasiavaltuutetun ja potilasjärjestöjen varoitukset sivuutetaan.

Tämä teatteri murretaan vain tuomalla arjen reaalitodellisuus ja tilastot visusti tiskiin:

1. Lasketaan kaikki kulut yhteen: Näytetään yhden rahapussin teoria – miten samanaikaisesti nousevat ALV, lääkekatot, asiakasmaksut ja leikatut etuudet syövät ihmisen lompakon tyhjäksi.
2. Paljastetaan hylkäysluvut: Vaaditaan julki tiedot siitä, kuinka monta maksujen kohtuullistamishakemusta alueilla jätetään tekemättä ja kuinka suuri osa hylätään.
3. Puhutaan suoraan: Ei uskota selityksiä "paperilla olevista mahdollisuuksista", kun arki näyttää perintäkirjeitä ja ulosottolappuja.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin sitä varten, ettei kenenkään tarvitsisi sairauden tai vanhuuden kohdatessa valita lääkkeiden ja ruoan välillä. Kun tämä lupaus murretaan, meillä on täysi oikeus vaatia päättäjiltä rehellisyyttä teoistaan selittelyn sijaan.

Wille vastaa, eikun puhuu jotakin, joillekin.

Wille vastaa kysymyksiin: ”Minun isäni menehtyi syöpään 47-vuotiaana niin nuorena. Olin itse silloin 21-vuotias. Siskoni oli 18. Olimme monista syistä johtuen koko lailla keskenämme sen asian kanssa. Tottakai sukulaisistakin oli apua, mutta nämä ovat äärimmäisen traagisia inhimillisiä asioita. Mutta sit on myöskin niin, että ei isäni mikään politiikka olisi pelastanut. Ei minkäänlaiset poliittiset asiat. Politiikkaa voimme vaikuttaa politiikan välinein. Ja kuten olen edellisissä vasta tuonut esille esimerkiksi maksukatto asiakasmaksuissa on ensi vuonna täsmälleen sama kun se on ensi vuonnakin ja Suomessa on niin hyvät suojamekanismit myöskin vähävaraisille, että ei tarvitse pelätä, että lompakon paksuuden johdosta tässä maassa ei hoivaa saisi. Toki tietysti aina on sitten sellaisia tilanteita, jossa jossa niin erilaisista syistä voi olla, että hoito on päässy viivästyy. Sillä on monia erilaisia syitä, mutta joka tapauksessa on selvää, että lukuisat eri mekanismit suojaavat pienituloisia tässä maassa. myöskin sairaustapausten varalle.”

Kyselytunnin retorinen silmänkääntö ja sanomatta jättämisen anatomia

Eduskunnan kyselytunnilla ja julkisessa sote-keskustelussa nähdään toistuvasti näytelmä, joka jättää sairaat, omaishoitajat ja pienituloiset kansalaiset epätoivon valtaan. Kun sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista, maksukattojen noususta ja vähävaraisten ahdingosta esitetään suoria, kriittisiä kysymyksiä, vastaus ei koskaan kosketa itse ongelmaa.

Ministeri Wille Rydmanin esiintyminen kyselytunnilla oli oppikirjamainen esimerkki siitä, miten poliittisella teatterilla, tunnesuojakilvillä ja vastuun pakoilulla luodaan rinnakkainen todellisuus. Vastaamatta jättäminen ei ollut tapaturma – se oli hiottu viestintästrategia.

Tässä analyysissä perataan auki, mitä Rydmanin "vastauksessa" todellisuudessa tapahtui: mitä jätettiin tietoisesti huomioimatta, mitä jätettiin kokonaan sanomatta ja kenelle puhe oli todellisuudessa suunnattu.

1. Mitä Rydman jätti huomioimatta?

Rydman vetosi puheenvuorossaan henkilökohtaiseen kokemukseensa ja isänsä menetykseen todeten, ettei politiikalla ole mitään tekemistä asian kanssa. Sinällään omaisen sairaus ja menetys ovat inhimillisesti koskettavia asioita, mutta poliittisena argumenttina väite on täysin ontuva. Politiikalla on nimittäin kaikki tekemistä sen kanssa, miten yhteiskunta kohtelee sairasta ihmistä.

Rydman jätti huomioimatta:

• Päättävän elimen ja lainsäädännön vallan: Eduskunta ja hallitus päättävät terveydenhuollon maksulaista, terveyskeskusmaksuista, lääkkeiden arvonlisäverosta (joka nostettiin 10 prosentista 14 prosenttiin) sekä terveydenhuollon vuotuisesta maksukatosta, joka hilattiin 815 euroon. Politiikka määrittää raamit sille, joutuuko ihminen valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.
• Tulevaisuuden tutkimustyön ja ennaltaehkäisyn alasajon: Sosiaalityön tutkimusrahoituksen leikkaukset, sote-järjestöiltä (STEA) nipsityt avustukset ja ennaltaehkäisevän työn karsiminen tuhoavat tulevaisuuden hoitoketjuja. Kun ennaltaehkäisystä ja varhaisesta diagnoosista leikataan, hoidot viivästyvät ja ihmiset päätyvät kalliimpaan erikoissairaanhoitoon ja päivystysruuhkiin.
• Sairauden kerrannaisvaikutukset arjessa: Pitkäaikaissairaus ei ole vain yksi sairaalalasku. Se on yhdistelmä poliklinikkamaksuja, omavastuita, kalliita kyytejä, hoitotarvikkeita ja kelakorvattavien lääkkeiden alkuomavastuita. Tämä kasautuva taakka osuu kipeimmin monisairaisiin eläkeläisiin ja omaishoitajiin, joiden säästöt ja luottotilit tyhjentyvät.

2. Mitä Rydman jätti kokonaan sanomatta?

Vastauksessaan ministeri vakuutti kaiken olevan kunnossa, koska "maksuja on mahdollista kohtuullistaa tai jopa kokonaan jättää perimättä" ja "maksuille saa maksuaikaa". Tämä on virkamieskielen kylmin silmänkääntötemppu: puhutaan siitä, mitä paperilla lukee, ja vaietaan siitä, miten asia arjessa toimii.

Paperin ja arjen välinen kuilu, josta vaiettiin:

• Kohtuullistaminen on hylkäysautomaatti: Lainsäädäntö tosiaan mahdollistaa sote-maksujen huojentamisen, mutta arjen todellisuudessa hakemuskynnys on nostettu pilviin. Hyvinvointialueet, jotka kärsivät valtavasta rahoitusvajeesta, ovat tiukentaneet kriteerejään äärimmilleen. Valtaosa kohtuullistamishakemuksista hylätään suoraan tai lomakeviidakko uuvuttaa sairaan ihmisen ennen kuin hakemus on edes perillä.
• Kuilu sosiaalitoimen ja Kelan välillä: Puheet siitä, että "viime kädessä sosiaalihuolto maksaa", ovat katteettomia. Toimeentulotuen ehdot ovat tiukat, eikä mikään automaatti korvaa rästiin jääneitä sairaalalaskuja. Tämä näkyy karulla tavalla tilastoissa: Suomessa päätyy jo yli 500 000 sote-laskua vuodessa ulosottoon.
• Automaation puute ja kuittiralli: Maksukaton täyttymistä ei seurata missään automaattisesti. Sairaan, vanhuksen tai omaishoitajan on itse säilytettävä jokainen kuitti ja todistettava maksukaton ylittyminen. Raskaan sairauden ja surun keskellä tämä valvontavastuu on täysin kohtuuton.
• Yhden rahapussin teoria: Samaan aikaan kun asiakasmaksuja ja ALV:ta korotetaan, sama hallitus leikkaa asumistukea, indeksejä ja sosiaaliturvaa. Pienituloisen ihmisen rahapussissa on vain yksi pohja – kun menot nousevat ja tulot laskevat samanaikaisesti, lompakko leikkaa kiinni.

3. Kenelle Rydman todellisuudessa puhui?

Kyselytunnilla ministeri ei puhunut kysymyksen esittäneelle kansanedustajalle, eikä hän todellakaan puhunut sairauden ja maksutaakan alle uupuvalle kansalaiselle.

Moni ihmettelee, miksi poliitikko vastaa näin ilmeisen vääristelevästi ja kylmästi. Vastaus löytyy poliittisen viestinnän kohderyhmäanalyysistä:

• Oma poliittinen kupla ja kannattajakunta: Rydman puhui omille kannattajilleen. Kannattajille tarjottiin kognitiivinen huojennus ja moraalinen puolustus linjalle: "Katsokaa, järjestelmässä on joustot olemassa, mitään hätää ei ole ja syy on joko ihmisten omassa laiskuudessa tai alueiden huonossa hallinnossa."
• Inhimillinen suojakilpi kritiikkiä vastaan: Omaisen sairaudella ja henkilökohtaisella surulla argumentointi toimi tunnesuojakilpenä (argumentum ad misericordiam). Se halvaannutti keskustelun ja teki kriitikoiden jatkokysymyksistä sosiaalisesti vaikeita – kukapa haluaisi hyökätä henkilökohtaista suruaan kuvaavaa ihmistä vastaan? Tällä tunnemanipulaatiolla estettiin järjestelmätason kritiikki.
• Sektorisiirto eli vastuun pakoilu: Vastaus siirsi syyn valtion budjettipäätöksistä muualle. Vastuu sälytettiin joko hyvinvointialueille ("ne päättävät maksuista") tai yksilölle ("köyhän pitää etsiä lisätuloja"). Valtion tekemiä miljardiluokan rahoitusleikkauksia ja lainsäädäntömuutoksia ei tarvinnut myöntää.

Pelkän numeron ideologia

Wille Rydmanin vastaus tiivistää nykyisen päätöksenteon henkisen ilmapiirin: ihmisarvo ja aito myötätunto on korvattu kylmällä numeraalisella laskutikulla.

Kun kansalainen kysyy, miten sairas ja köyhä ihminen selviää nousevista sairaalalaskuista ja lääkekuluista, vastaus ei ole toimien tarkistaminen tai inhimillisen hätätilan tunnustaminen. Vastaus on teknokraattista jargonia, pykäliin kätkeytymistä ja ideologista dogmaattisuutta.

Poliittisessa teatterissa "vastaaminen" on muuttunut taidoksi puhua paljon sanomatta mitään – ja jättää kaikkein tärkein, eli ihminen, täysin huomiotta.