Tietoja: Kategoria: Yrittäjyydestä, työelämästä

Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria. Puhtia talouteen.

27.8.2026 ,
päivitetty 11.10.2026, 189 päivää vaaleihin.
päivitetty 19.10. 2026 181 päivää vaaleihin

Kirjoitelmani

Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme vääjäämättä kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme tämä ei ole valintakysymys. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako

Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//

Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus

Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )

Miten hallitus toimii? Yrittäjyys on hallituksen pihtiotteessa

Tyhjä rahapussi

Ostovoimamyytit Osa 1/3. Kun asiakkaan rahapussi tyhjenee, tyhjenee yrittäjän kassakin

Pienyrittäjän ongelma ei aina ole yrittäjässä, tuotteessa tai yritysideassa. Jos asiakkaalla ei ole rahaa ostaa, ei hyväkään yritys elä. Pienen paikkakunnan yrittäjän näkökulmasta kyse ei ole vain yhdestä sulkeutuvasta liikkeestä. Kyse on siitä, kuinka paljon rahaa yhteisössä liikkuu ja kuinka suuri osa siitä jää kiertämään paikallisesti.

9 euroa päivässä

Kävin juuri eräässä pikkukaupassa. Kyseessä oli eläintarvikeliike, joka on lopettamassa toimintaansa. Kauppias totesi minulle jotain hyvin arkista mutta samalla pysäyttävää. Hänkin tarvitsee laskujensa maksajan. Ja palkkaa. Pelkkä yhdeksän euron päivämyynti huonoina päivinä ei siihen riitä. Siinäpä se yrittäjyyden perusasia oikeastaan onkin. Yritys ei elä sillä, että yrittäjä käy aamulla avaamassa oven. Se elää asiakkaista. Asiakkaiden euroista. Ja ennen kaikkea siitä, että asiakkailla on mahdollisuus käyttää niitä euroja. Kauppias sanoi vielä lauseen, joka jäi pyörimään mieleeni:

"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."

En tiedä tarkalleen, mitä hän sillä tarkoitti. Enkä halua tulkita hänen ajatuksiaan hänen puolestaan. Mutta lauseessa on jotakin olennaista. Jos suomalainen pienyrittäjä joutuu tilanteeseen, jossa suomalaiset asiakkaat eivät enää pysty ostamaan hänen tarjoamiaan tuotteita ja palveluita riittävästi, voidaan todella kysyä: mikä suomalaisessa taloudessa silloin oikein elättää ketä?

Yrittäjä ei voi myydä tyhjälle lompakolle

Olen viime viikkoina tavannut useita oman seutumme pienyrittäjiä. Kaksi heistä sanoi suoraan, etteivät he ole oman historiansa aikana nähneet näin huonoja aikoja. Se on aika pysäyttävä havainto. Nämä yrittäjät eivät edusta sellaista toimialaa, josta yhteiskunnan kannalta ensimmäisenä ajatellaan olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Eläintarvikkeet, erilaiset erikoisliikkeet, harrastukset, pienet palveluyritykset, kahvilat, ravintolat ja monet muut vastaavat kuuluvat helposti siihen osaan kulutusta, josta voidaan ensimmäisenä tinkiä.

Kun rahaa on vähän, ihminen priorisoi. Ensin asunto. Sitten sähkö. Sitten ruoka. Lääkkeet ja välttämätön terveydenhoito. Sen jälkeen katsotaan, mitä jää jäljelle. Ja jos mitään ei jää, pienyrittäjän kassakone ei kilise. Tämä on se asia, joka yrittäjyydestä puhuttaessa usein unohtuu.

Yrittäjä ei voi päättää, että ihmiset käyttävät enemmän rahaa.

Hän voi tehdä hyvän tuotteen. Hän voi palvella asiakkaansa hyvin. Hän voi hinnoitella tuotteensa järkevästi. Hän voi tehdä pitkää päivää. Mutta hän ei voi myydä ihmiselle, jolla ei ole rahaa.

Yksi rahapussi

Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksesta, jota kutsun tässä yhden rahapussin teoriaksi.

Se on hyvin yksinkertainen ajatus. Tavallisella ihmisellä on yksi rahapussi. Kun asuminen kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun ruoka kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun lääkkeet kallistuvat, rahaa jää vähemmän muuhun.

Kun verot tai maksut nousevat, rahaa jää vähemmän muuhun. Ja kun samaan aikaan epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy, ihminen alkaa vielä varmuuden vuoksi säästää niissäkin asioissa, joita hän aikaisemmin osti. Yksi euro ei silloin katoa taloudesta. Se vain jää käyttämättä siellä, missä se aikaisemmin kiersi. Tämä on pienyrittäjän kannalta valtava asia.

Jos kolmen tuhannen asukkaan yhteisössä jokainen joutuu vähentämään kulutustaan esimerkiksi vain muutamalla eurolla viikossa, alkaa kertymä olla jo huomattava. Kun tähän lisätään hintojen nousu ja verotuksen vaikutukset, puhutaan nopeasti kymmenistä tai jopa sadoista tuhansista euroista, jotka jäävät alueella kuluttamatta vuoden aikana. Ja juuri tässä kohtaa makrotalous muuttuu mikrotaloudeksi. Tilastossa se näkyy ehkä prosenttina. Pienen yrityksen kassassa se näkyy tyhjänä päivänä.

ALV ei ole vain numero laskelmassa

Olen pohtinut tätä myös arvonlisäveron näkökulmasta. ALV:sta puhutaan helposti prosentteina ja valtion verotuloina. Mutta yrittäjän ja asiakkaan näkökulmasta kyse on myös hinnasta. Jos tuote kallistuu verotuksen vuoksi, asiakas joutuu tekemään uuden valinnan: Ostanko tämän vai jätänkö ostamatta?

Yksittäisen tuotteen kohdalla ero voi tuntua mitättömältä. Mutta talousalueella on tuhansia ihmisiä ja miljoonia ostotapahtumia. Jos jokaisesta ostoksesta lähtee pieni lisäsumma pois kuluttajan muusta käytettävissä olevasta rahasta, kokonaisvaikutus ei enää ole pieni. Ja erityisesti pienellä paikkakunnalla raha on mielenkiintoinen asia. Sama euro voi kiertää paikallisesti monta kertaa. Asiakas ostaa tuotteen paikallisesta liikkeestä. Yrittäjä maksaa sillä palkkaa. Työntekijä ostaa ruokaa paikallisesta kaupasta. Kauppias maksaa palkkoja ja ostaa palveluita. Palveluyrittäjä käyttää rahaa jälleen jossakin toisessa yrityksessä.

Yksi euro voi tehdä monta kierrosta.

Mutta jos ensimmäistä ostosta ei tehdä, yksikään seuraavista kierroksista ei toteudu. Siksi ostovoiman katoaminen on paljon suurempi asia kuin pelkkä yksittäisen kaupan huono myyntipäivä.

Kun pieni yritys sulkee ovensa

Eläinkaupan lopettaminen voi näyttää ulkopuoliselle pieneltä asialta. Yksi kauppa vähemmän. Yksi liiketila tyhjäksi. Ehkä joku ostaa tuotteet jatkossa suuresta marketista tai verkkokaupasta. Maailma jatkaa pyörimistään. Mutta paikallisesti tapahtuu jotakin muuta. Yksi yrittäjä menettää toimeentulonsa. Ehkä työntekijä menettää työnsä. Liiketilan omistaja menettää vuokratulonsa. Paikallinen tilitoimisto menettää asiakkaan. Huoltoyhtiö menettää asiakkaan. Mainostaja menettää asiakkaan. Ja ennen kaikkea alueelta katoaa yksi paikka, jossa raha aikaisemmin kiersi.

Yksi yritys harvoin kaataa paikkakuntaa. Mutta kymmenien yritysten vähittäinen katoaminen tekee jo aivan toisenlaisen jäljen. Ensin lähtee yksi erikoisliike. Sitten toinen. Sitten kahvila. Sitten jokin palveluyritys. Lopulta ihmiset alkavat käydä muualla, koska omalla paikkakunnalla ei enää ole palveluita. Ja kun asiakkaat käyvät muualla, paikallinen yrittäjä menettää lisää asiakkaita. Siitä voi syntyä paikallisen talouden negatiivinen kehä.

Konkurssi ei ole vain numero tilastossa

Kun puhutaan konkursseista, puhutaan usein tilastoista. Konkurssien määrä kasvoi. Yrityksiä meni nurin. Yritystoiminta supistui. Mutta jokaisen konkurssin takana on ihminen. Yrittäjä, joka on ehkä käyttänyt yritykseensä vuosia. Hänellä on voinut olla yrityksessä kiinni säästöjään, omaisuuttaan ja valtava määrä omaa työtään. Ja sitten tulee hetki, jolloin laskelma ei enää toimi. Asiakkaita on liian vähän. Kulut ovat liian suuret. Rahaa tulee kassaan liian vähän. Lopulta yritystoiminta loppuu.

Siinä kohtaa yrittäjän elämä voi muuttua hyvin nopeasti. Eilen hän oli yrittäjä. Tänään hän miettii:

Mistä saan töitä? Mitä minä osaan? Kuka minut palkkaa? Miten maksan laskuni?

Tässä kohtaa tulee vastaan yrittäjyyden toinen puoli, josta puhutaan aivan liian vähän. Yrittäjyys on parhaimmillaan mahdollisuus. Mutta yrittäjyys on myös riski. Ja kun yritys kaatuu, yrittäjä ei välttämättä löydä uutta työpaikkaa seuraavana maanantaina.

"Mene töihin!"

Tässä on myös eräs yhteiskunnallisesti hyvin kummallinen piirre. Joskus yrittäjistä ja yrittäjyydestä puhutaan ikään kuin yrittäjä olisi jotenkin yhteiskunnan järjestelmän ulkopuolella. Yrittäjä on se, joka pärjää itse. Yrittäjä ei tarvitse yhteiskuntaa. Yrittäjä ottaa riskin ja kantaa seuraukset. Mutta mitä tapahtuu, kun riski toteutuu? Yritys loppuu. Yrittäjä jää ilman työtä. Ja yhtäkkiä sama ihminen, joka vielä hetki sitten työllisti ehkä itsensä tai muitakin, onkin työnhakija. Siinä tilanteessa voi olla aika karu tunne kuunnella yhteiskunnasta tuttua huutoa:

"Mene töihin!"

Niin. Mene töihin. Mutta minne? Tässä kohtaa pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä yrittäjyys oikeasti tarkoittaa. Yrittäjä ei ole kone. Hän on ihminen. Ja yritys ei ole irrallinen saareke. Se on osa ympäröivää yhteiskuntaa.

Suomalainen yrittäjä tarvitsee suomalaisia asiakkaita

Tässä päädymme takaisin siihen eläinkauppiaan lauseeseen.

"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."

Minusta lauseessa on paljon enemmän sisältöä kuin ehkä ensimmäisellä kuulemisella ymmärtää. Pienyrittäjän kannalta tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä yritysverotus tekee yritykselle. Ei riitä, että yrittäjälle luvataan parempaa toimintaympäristöä, jos samalla hänen asiakkaidensa ostovoima heikkenee. Ei riitä, että yritykselle annetaan veronkevennys, jos asiakas joutuu jättämään ostoksen tekemättä. Ei riitä, että yrittäjää kehotetaan investoimaan, jos yrittäjä katsoo tyhjää liiketilaansa ja miettii, mistä asiakkaat tulevat. Yritys tarvitsee kysyntää. Ja kysyntä tarvitsee ostovoimaa. Tämä on niin yksinkertainen asia, että sen pitäisi olla jokaisen yrittäjyyttä ja talouspolitiikkaa suunnittelevan ihmisen perusasioita.

Yrittäjyys alkaa ihmisestä

Minulle yrittäjyys ei ole ensisijaisesti suuryrityksiä, pääomaa tai pörssikursseja. Yrittäjyys alkaa ihmisestä. Se alkaa ihmisestä, joka huomaa tarpeen ja päättää tehdä asialle jotakin. Se voi olla eläinkauppa. Autokorjaamo. Kampaamo. Kahvila. Pieni metalliverstas. Siivousyritys. Tietotekniikkapalvelu. Hieromo. Kuljetusyritys. Tai jokin sellainen yritys, jota emme vielä tänään osaa edes kuvitella.

Näistä ihmisistä rakentuu suomalainen yrittäjyys. Siksi heidän toimintaympäristönsä pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia. Kun pieni yritys menestyy, hyöty ei jää vain yrittäjälle. Työpaikat lisääntyvät. Palvelut säilyvät. Rahaa jää paikkakunnalle. Verotuloja syntyy. Ihmisillä on mahdollisuuksia. Ja ennen kaikkea syntyy tunne siitä, että täällä kannattaa tehdä jotakin.

Mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Kun ostovoima katoaa, yritykset alkavat kadota. Kun yritykset katoavat, työpaikat vähenevät. Kun työpaikat vähenevät, ostovoima heikkenee entisestään. Ja silloin ollaan kierteessä, jonka katkaiseminen on paljon vaikeampaa kuin sen aloittaminen.

Kysymys ei siis ole vain yrittäjästä

Kun seuraavan kerran kuulemme uutisen yrityksen konkurssista, voisimme ehkä ajatella hetken muutakin kuin numeroa.

Mitä tapahtui?

Miksi asiakkaat vähenivät? Miksi ihmiset eivät enää ostaneet? Mihin heidän rahansa menivät? Oliko kyse yrityksen huonosta toiminnasta? Vai oliko kyse ympäröivän talouden muutoksesta? Ja ennen kaikkea: Mitä tapahtuu seuraavaksi sille ihmiselle, joka menetti yrityksensä? Yrittäjyyden edistäminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ihmisille sanotaan: "Ryhtykää yrittäjiksi."

Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että rakennetaan yhteiskunta, jossa yrittäjän asiakkailla on mahdollisuus käyttää rahaa. Sillä lopulta yrittäjän tärkein pääoma ei ole yrityksen nimi, hieno liiketila tai edes hyvä liikeidea. Se on asiakas, jolla on mahdollisuus ostaa.

Ja jos asiakkaan rahapussi tyhjenee, yrittäjän kassakin hiljenee. Ehkä juuri siksi tuo yhdeksän euron päivämyynti jäi mieleeni. Se ei ollut vain yhden eläinkaupan huono päivä. Se oli pieni ikkuna siihen, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan rahankierto alkaa hidastua. Ja siinä ikkunassa näkyi yrittäjä. Ihminen. Joka tarvitsee aivan saman asian kuin me kaikki muutkin:

riittävän toimeentulon elääkseen ja mahdollisuuden tehdä työllään jotakin merkityksellistä.

Millaisen Suomen sinä haluaisit rakentaa?

Ostovoimamyytit Osa 2/3. Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria

Politiikassa ja sosiaalisen median kiivaissa talousväittelyissä toistuu ilmiö, jossa julkista keskustelua hallitsevat helpot iskulauseet, pirstaleiset tilastopoiminnat ja mekaaniset selitysmallit. Puhutaan "ostovoiman keskimääräisestä kasvusta", "palkkaverotuksen keventämisestä" ja "välttämättömistä sopeutuksista". Samaan aikaan tavallisen suomalaisen arjessa – kaupan kassalla, apteekissa, asumiskuluissa ja palvelumaksuissa – reaalitodellisuus näyttää täysin toiselta.

Miksi ihmisten on niin vaikea hahmottaa kansantalouden ja oman lompakkonsa välistä kokonaiskuvaa? Miksi pieni veroale hehkutetaan suurena voittona, vaikka samalla ovenavauksella kuluttajalta viedään moninkertaisesti enemmän toisesta taskusta?

Vastaus piilee syvälle juurtuneissa ostovoimamyyteissä sekä perusperiaatteessa, jota voidaan kutsua yhden rahapussin teoriaksi.

1. Kotitalousvertaus ja "pesukone-ansa"

Yksi sitkeimmistä talousmyyteistä on julkisen talouden rinnastaminen tavallisen kotitalouden budjettiin. Iskulause "suu pussiin myöten" kuulostaa maalaisjärkeltä: jos perheellä on tiukkaa, leikataan menoja ja säästetään.

Kotitalous ja valtiontalous toimivat kuitenkin täysin eri lainalaisuuksilla:

Kotitalouden säästäminen ei vähennä sen omia tuloja. Jos jätät uuden pesukoneen ostamatta, se raha jää säästöön pankkitilillesi.
Valtion ja kansantalouden leikkaukset sen sijaan vähentävät suoraan muiden tuloja. Kun valtio leikkaa pienituloisen asumistuesta tai työttömyysturvasta, leikattu euro ei jää kellumaan tyhjiöön. Se on pois lähikauppiaan kassasta, paikalliselta leipurilta, kampaajalta ja huoltoasemalta.

Tämä on "pesukone-ansa": kun julkisesta taloudesta leikataan ruohonjuuritason ostovoimaa, sammutetaan samalla kotimaisen kysynnän moottori. Kun yrittäjien myynti laskee, yritykset joutuvat lomauttamaan tai kaatuvat konkurssiin, mikä puolestaan vähentää valtion verotuloja ja lisää sosiaalimenoja. Sopeutus leikkaa omia jalkojaan.

2. Yhden rahapussin teoria vs. pirstaleiset kuitit

Ero poliittisen puheen ja arjen välillä tiivistyy ajatukseen yhdestä rahapussista. Päättäjät esittelevät talouspäätöksiä mielellään yksittäisinä, erillisinä kuitteina: näytetään ansiotuloveroasteikon pientä kevennystä ja väitetään ostovoiman kasvavan.

Kuluttajalla ei kuitenkaan ole erillisiä pusseja verolle, lääkkeille, ruoalle ja palvelumaksuille. On vain yksi rahapussi, josta kaikki arjen menot maksetaan.

Kun katsotaan kokonaiskuvaa, nähdään miten ostovoima murenee vaivihkaa:

Kulutusverojen korotukset: Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin iskee välittömästi jokaiseen ostokseen ruokaostoksista polttoaineeseen ja kodinkoneisiin.
Arjen piilokulut ja maksukatot: Lääkkeiden ALV-nosto, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotukset ja lääkekaton nousu leikkaavat suoraan arjen käyttörahaa.
Etuuksien ja suojaosien poisto: Työttömyysturvan 300 euron suojaosan poisto ja asumistuen leikkaukset eivät pelkästään leikkaa ostovoimaa, vaan estävät joustavan keikkatyön vastaanottamisen.
Työmatkakulut: Työmatkavähennyksen omavastuun korottaminen syö palkkatyöläisen käteen jäävää tuloa.

Pieni veronkevennys palkkakuitissa sulaa kaupan kassalla ja apteekissa jo kuukauden ensimmäisinä päivinä. Rahapussi tyhjenee, vaikka paperilla väitetään toista.

3. Tilastollinen harha eli "Lotto-illuusio"

Toinen keskeinen syy sekannukseen on tilastollisten keskiarvojen sokea lukeminen. Otsikoissa julistetaan usein "palkansaajien ostovoiman keskimääräistä kasvua".

Tämä vertautuu lotto-illuusioon: Jos huoneessa on kymmenen henkilöä, joista yksi voittaa lotossa miljoonan ja yhdeksän muuta eivät mitään, huoneen henkilöiden "keskimääräinen varallisuus" on kasvanut sadallatuhannella eurolla per henkilö. Yhdeksällä ihmisellä ei silti ole varaa ostaa vieläkään edes kuppia kahvia.

Kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja pääomatulot kasvavat, nämä suuret summat nostavat tilastollista keskiarvoa plussalle. Samaan aikaan pieni- ja keskituloisten valtaosan reaalinen ostovoima heikkenee. Keskiarvo-otsikko toimii suojana, jonka taakse arjen köyhtyminen piilotetaan.

4. Kognitiivinen dissonanssi ja "porvarina leikkimisen" ansa

Miksi monet ihmettelevät tai jopa puolustavat leikkauksia, jotka osuvat heidän omaan nilkkaansa? Tähän vaikuttavat syvät psykologiset mekanismit:

Kognitiivinen dissonanssi: Jos ihminen on äänestänyt tiettyä puoluetta tai aatetta, hänen on äärimmäisen vaikea myöntää itselleen tulleensa huijatuksi. Mieli pyrkii selittämään heikentyvän arjen parhain päin ja torjuu tosiasiat uhkaavana tietoaineksena.
Porvarina leikkimisen ansa: Pien- ja keskituloisille myydään mielikuvaa siitä, että he kuuluvat "voittajien leiriin" ja että leikkaukset kohdistuvat vain "joihinkin muihin". Samastutaan hyväosaisiin ja uskotaan, että suurpääoman ja suuryritysten etu on automaattisesti myös tavallisen työntekijän etu.
Asteittainen totuttaminen (Shifting baseline): Kun heikennykset tuodaan palasina – euro sinne, pari senttiä tänne – ihminen tottuu uuteen alempaan elintasoon. Muisto toimivasta ja ostovoimaisesta yhteiskunnasta haalistuu, ja heikentyneestä arjesta tulee "uusi normaali".

5. "Trickle-up" -moottori ja paikallistalouden kohtalo

Oikeistolaisessa talouspuheessa nojataan usein niin sanottuun "Trickle-down" -teoriaan eli valuma-oppiin: uskotaan, että suuryrityksille ja rikkaille annetut verohelpotukset "valuvat" aikanaan alas työntekijöille ja pienyrittäjille. Käytäntö on osoittanut tämän teorian toimimattomaksi kerta toisensa jälkeen.

Reaalitaloudessa toimii nimenomaan "Trickle-up" -moottori: Pienituloisen kulutusalttius on lähes 100 prosenttia. Jokainen pienituloiselle annettu tai jätetty euro menee välittömästi kiertoon – leipään, lääkkeisiin, lasten vaatteisiin ja paikallisiin palveluihin. Se on rahaa, joka pitää mikroyrittäjät, kivijalkaliikkeet ja kotimaiset sisämarkkinat elossa.

Kun ruohonjuuritason ostovoima vedetään kuiviin, paikallisten yritysten kassakoneet hiljenevät. Yhdeksän euron päivämyynti ei maksa yrittäjän vuokria tai laskuja. Kun ostovoima katoaa, tuloksena on konkurssiaalto, työttömyyden kasvu ja mureneva veropohja.

6. Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Ostovoima ei ole pelkkä tekninen numero taulukossa eikä yksittäinen prosentti palkkakuitissa. Se on yhteiskunnan verenkierto.

Yhden rahapussin teoria muistuttaa meitä siitä, että talous on kokonaisuus. Jos haluamme elinvoimaisen Suomen, jossa pienyrittäjät pärjäävät, palvelut toimivat ja ihmiset tulevat palkallaan toimeen, meidän on luovuttava pirstaleisista silmänkääntötempuista.

Kysymys kuuluukin jälleen: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme? Rakennammeko yhteiskunnan, jossa arjen ostovoima ja ihmisarvo turvataan kaikille, vai sallimmeko kehityksen, jossa ruohonjuuritaso kuivataan ja arjen piilokulut murskaavat tavallisen suomalaisen lompakon?

Valinta on aina meidän käsissämme.

Ostovoimamyytit Osa 3/3. Myytti oikeiston talousosaamisesta

Valtiontalouden murentamista suurpääoman ehdoilla

Sosiaalisessa mediassa ja poliittisessa keskustelussa toistetaan usein myyttiä siitä, että oikeisto – ja erityisesti Kokoomus – edustaisi jonkinlaista erityistä "talousosaamista". Kun tätä talousoppia ja sen käytännön tuloksia tarkastellaan ilman mielikuvamarkkinointia ja retorista verhoa, paljastuu karu todellisuus: valtion velka on aina Kokoomuksen johdolla kasvanut voimakkaasti, ja samaan aikaan valtion omaa tulopohjaa on leikattu tietoisesti.

Kyse ei ole valtiontalouden vastuullisesta hoidosta, vaan suuryritysten, pörssiyhtiöiden ja pääomasijoittajien liiketoimintatavoitteita palvelevasta politiikasta.

1. Verotuksen silmänkääntötemppu: Korotetaan paljon, alennetaan hieman

Yksi oikeistolaisen veropolitiikan oppikirjamaisimmista silmänkääntötempuista liittyy kulutusverotukseen ja yleiseen veroasteeseen. Kaava on tuttu ja toistuva:

Ensin tehdään raskaat korotukset: Yleistä arvonlisäveroa (ALV) nostetaan roimasti (kuten korotus 24 prosentista 25,5 prosenttiin), ja samalla korotetaan lääkkeiden, joukkoliikenteen, kulttuurin ja terveydenhuollon asiakasmaksuja sekä omavastuita.
Sitten tehdään kosmeettinen alennus: Myöhemmin tiettyjä maksuja tai veroja viilataan puoli prosenttia tai muutama euro alaspäin, ja tätä markkinoidaan näyttävästi "veronkevennyksenä" tai "kädenojennuksena kansalaisille".

Jos veroa ensin korotetaan kaksi pykälää ja sitten lasketaan puoli pykälää, verorasitus on lähtötasoon nähden yhä huomattavasti korkeampi. Tämä kikka siirtää verotuksen painopistettä suhteettomasti pieni- ja keskituloisille, joiden kaikesta tulosta valtaosa menee suoraan arjen kulutukseen. Samaan aikaan suurituloisille ja pääomille järjestetään aitoja, pysyviä verokevennyksiä.

2. Tulopohjan tietoinen leikkaaminen ja velkaantumisen kierre

Toinen talousoppiin kuuluva paradoksi on väite "talouden tasapainottamisesta", samalla kun valtion omasta tulopohjasta luovutaan järjestelmällisesti.

Yhteisöveron ja hyvätuloisten veroalet: Kun yhteisöveroa lasketaan tai kaikkein suurituloisimpien verotusta kevennetään, valtion kassa menettää vuosittain satoja miljoonia – jopa miljardeja euroja.
Alijäämän paikkaaminen velalla: Kun valtion tulopohja murenee omin päätöksin, syntynyttä aukkoa ei paikata verottamalla pääomia tai järjestämällä reilua veropohjaa, vaan ottamalla syömävelkaa.
Laskun siirtäminen julkisille palveluille: Kun velkaantuminen kiihtyy, tulos esitetään "yllätyksenä" tai "pakona", jonka nojalla vaaditaan huutavia leikkauksia sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja järjestökentälle.

Tämä luo itseään toteuttavan kierteen: valtion tulot leikataan, synnytetään budjettivaje, otetaan lisää velkaa ja käytetään velkaantumista syynä hyvinvointivaltion rakenteiden purkamiselle.

3. Suuryritysten liike-elämän etu vs. Valtiontalouden hoito

Poliittisessa kielenkäytössä sekoitetaan usein kaksi täysin eri asiaa: suuryritysten liiketoimintaedun ajaminen ja koko valtiontalouden kestävä hoito.

Osapuoli	Tavoite ja keinot	Vaikutus yhteiskuntaan
Aito valtiontalouden hoito	Vahva kotimainen ostovoima, toimivat julkiset palvelut, koulutettu työvoima, infra ja reilu kilpailu.	Pitää sisämarkkinat elinvoimaisina, tukee paikallisia pienyrittäjiä ja takaa sosiaalisen vakautensa.
Suurpääoman ja pörssiyhtiöiden etu	Halpa ja joustava työvoima, mahdollisimman alhaiset yhteisöverot, sääntelyn purku ja julkisten palveluiden yksityistäminen.	Kartuttaa osakkeenomistajien voittoja, mutta rapauttaa valtion veropohjaa ja heikentää työntekijöiden turvaa.

Kun terveysjätit, pääomasijoittajat ja monikansalliset konsernit pääsevät sanelemaan talouspolitiikan linjan, julkinen sektori ei säästä rahaansa – se siirtää verovaroja yksityisiksi voitoiksi ja ostopalvelumaksuiksi. Terveyskeskusten ajaminen ahdinkoon ja soten siirtäminen pörssiyhtiöiden markkinoiksi on tästä oppikirjaesimerkki.

4. Kuka maksaa myytin hinnan?

Aito talousosaaminen edellyttää kokonaiskuvan hallintaa. Valtio ei ole pörssiyhtiö, jonka tehtävä on maksaa kvartaaliosinkoja pääomasijoittajille, eikä kansantalous toimi leikkaamalla arjen ostovoimasta.

Kun kotimarkkinat sakkaavat, pienyrittäjien myynti hiipuu ja työttömyys kasvaa, laskun maksaa aina tavallinen palkansaaja, työtön ja kivijalkayrittäjä. Oikeistolaisen talousopin myytti murenee heti, kun katsotaan kumpaa kassa-avainta käytetään: sitä, joka jättää miljonäärille enemmän käteen, vai sitä, joka pitää huolen siitä, että suomalaisella arjella ja paikallistaloudella on tulevaisuus.

Me rakennamme Osa 1/4

Suurkauppojen keskittyminen.

Ostovoima ja yhteisöllisyyden voima

Yhteiskunnallisessa keskustelussa törmää aika ajoin puheenvuoroihin, jotka pysäyttävät ja osuvat suoraan arjen kipupisteisiin. Katariina Souri nosti esiin vakavan pohdinnan S-ryhmän ja Keskon muodostamasta duopolista sekä "vihreän kortin" ympärille rakennetusta bonuskulttuurista. Tämä nosti esiin laajan ja syvällisen kysymyksen: mitä Suomen kaupparakenne, kuluttajien ostovoima ja pienyrittäjien elintila oikeasti tarkoittavat sen suhteen, millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Osuustoiminnan irvikuva ja duopolin valta

Katariina Sourin ( https://www.facebook.com/share/v/1DSoNYGN52/ ) analyysi osui naulan kantaan monessa kohtaa. Suomen päivittäistavarakauppa on keskitetty kahdelle jättiläiselle, joiden hallussa on yli 80 prosenttia markkinoista. Tällainen määräävä markkina-asema luo suhteettoman neuvotteluvoiman suhteessa maatalouden alkutuottajiin, elintarvikejalostajiin ja pienyrittäjiin.

Suurkauppojen bonusjärjestelmä toimii kuluttajalle tietynlaisena kytkykauppana ja maksuharhana. Bonukset eivät ole mitään kauppajätin hyvää hyvyyttään jakamaa lahjarahaa, vaan pieni palautus ylihinnasta, jonka kuluttaja on itse jo tuotteissaan maksanut. Samaan aikaan kun ruoan hinta nousee ja maatalouden alkutuottajat kipuilevat olemattomien katteiden kanssa, suuret ketjut käärivät ennätystuloksia ja levittäytyvät agressiivisesti uusille toimialoille – aina polttoaineista ja hotelleista pankkipalveluihin.

Osuuskaupalla oli alun perin kirkas ja hieno aatteellinen tehtävä: tarjota jäsenilleen edullisia tuotteita ja vahvistaa paikallista yhteisöä. Vuosikymmenten saatossa jättiläisestä on siis tullut vanhan sanonnan mukaisesti "hyvä renki, mutta huono isäntä". Kun osuuskaupasta tulee jättimäinen pörssiyhtiön tavoin toimiva koneisto, se alkaa syödä tieltään erikoisliikkeet, pienet leipomot, suutarit ja kivijalkakaupat.

Ostovoiman mureneminen pakottaa peltomarkettiin

Vaikka analyysi suurkauppojen vallasta on täysin oikea, kuluttajan syyllistäminen on kohtuutonta. Tavallinen suomalainen ei asioi peltomarketissa ja vinguta etukorttia pahuuttaan tai sokeasta uskollisuudesta ketjua kohtaan. Hän tekee niin siksi, että hänen on pakko.

Kun pienituloisen, eläkeläisen tai osa-aikatyöntekijän lompakko kuivataan sosiaaliturvan leikkauksilla, ALV:n nostoilla ja elinkustannusten nousulla, todellista valinnanvapautta ei enää ole. Jos käteen jäävien eurojen myötä ainoa vaihtoehto on ostaa halvinta mahdollista halpamerkin lenkkimakkaraa tai tarjoustuotetta, kuluttaja ei voi lähteä tukemaan paikallista erikoisliikettä tai tilamyymälää, vaikka halua olisi kuinka paljon.

Tämä on paha loukku: kun ihmisten ostovoima murenee, ihmiset äänestävät jaloillaan ja hakeutuvat sinne, mistä kaiken saa halvimmalla ja yhden katon alta. Ja mitä enemmän ihmiset hakeutuvat jättimarketteihin, sitä varmemmin viimeisetkin kyläkaupat ja paikalliset pienyrittäjät joutuvat laittamaan lapun luukulle.

Pienkauppojen kilpailukyky ja ruohonjuuritason ahdinko

Kivijalkayrittäjät ja pienet lähikaupat elävät täysin tavallisten, paikallisten ihmisten ostovoimasta. Pienyrittäjällä ei ole taustallaan miljardiluokan logistiikkakoneistoa, juristiarmeijoita eikä mahdollisuutta kompensoida yhden tuoteryhmän tappioita toisella.

Yhden lompakon teoriassa jokainen leikattu euro on joltakin paikalliselta yrittäjältä pois. Kun pienituloisen ostovoimaa heikennetään, se ei vaikuta suuryrityksen sijoitussalkkuihin, mutta se tappaa paikallisen parturimyyjän, leipurin tai kenkäkauppiaan liiketoiminnan.

Hallituksen ja päättäjien juhlapuheet yrittäjyyden tukemisesta muuttuvat tyhjäksi helinäksi silloin, kun samaan aikaan leikataan ruohonjuuritason kysyntää, nostetaan arvonlisäveroa ja vaikeutetaan mikroyritysten toimintaedellytyksiä. Suomen yrityksistä valtaosa on alle kymmenen hengen mikroyrityksiä, ja juuri he maksavat suurkauppojen keskittymisen ja ostovoimattomuuden kalleimman hinnan.

Yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen tulevaisuuden avaimena

Miten tämä kehitys sitten pysäytetään? Miten saamme elinvoiman palautettua kylille, kaupungeille ja ihmisten arkeen?

Ratkaisu ei löydy pelkästä valittamisesta tai menneiden muistelusta, vaan yhteen hiileen puhaltamisesta ja uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentamisesta.

Paikallistalouden arvon ymmärtäminen: Meidän on alettava nähdä talous ihmisten välisenä yhteistyönä, ei pelkkänä Excel-taulukkona. Kun raha jää kiertämään omalle paikkakunnalle – pienyrittäjälle, paikalliselle tuottajalle ja lähipalveluihin – se luo työtä ja hyvinvointia suoraan omille naapureillemme.
Pienosuustoiminta ja suoramyynti: Isojen keskusliikkeiden rinnalle tarvitaan pienten toimijoiden omia verkostoja. Suoramyyntiringit, paikalliset tuottajaosuuskunnat ja matalan kynnyksen työosuuskunnat ovat keinoja, joilla tuottaja ja kuluttaja kohtaavat ilman raskaita väliportaita.
Pienyrittäjien aito tukeminen: Pienyrittäjyydelle on luotava reilut pelisäännöt. ALV-alarajan nostaminen, kohtuulliset hallinnolliset velvoitteet sekä julkisten hankintojen pilkkominen sellaisiin osiin, että myös paikallinen pikkuyritys voi niihin osallistua, ovat välttämättömiä toimia.
Reilu sopimusyhteiskunta ja ostovoima: Työstä on maksettava sellainen palkka, että sillä tulee toimeen ilman luukulta luukulle juoksemista. Kun tavallisella palkansaajalla ja eläkeläisellä on ostovoimaa, he käyttävät palveluita, ostavat kotimaista ruokaa ja pitävät yhteiskunnan pyörät pyörimässä.

Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Kysymys hyvinvointivaltion tulevaisuudesta on ennen kaikkea arvovalinta. Haluammeko yhteiskunnan, jossa muutama jättimäinen konserni hallitsee kaikkea kauppaa, ruoantuotantoa ja palveluita samalla kun maaseutu ja kaupunkien kivijalat autioituvat? Vai haluammeko ihmisen kokoisen Suomen, jossa työlle annetaan arvo, pienyrittäjää tuetaan ja heikoimmasta pidetään huolta?

Tulevaisuus ei synny itsestään, vaan se tehdään omin käsin. Minun yrittäjäsydämeni sykkii edelleen vahvana yhteisöllisyydelle, reilulle palkanmaksulle ja ihmisarvoiselle työlle. Yhteen hiileen puhaltamalla voimme purkaa suuryhtiöiden ylivallan ja rakentaa tilalle yhteiskunnan, joka on elävä, oikeudenmukainen ja vahva kaikille.

Me rakennamme Osa 2/4

Mediaaniharha ja ostovoiman todellisuus

lottomatematiikka

Laaja analyysi tilastollisesta silmänkääntötempusta, reaalituloista ja arjen eriarvoistumisesta

Esipuhe: Kun keskiarvoista tulee poliittinen suojakilpi

Poliittisessa keskustelussa ja sosiaalisen median väittelyissä toistuu säännöllisesti tietty kertosäe: ”Suomalaisten palkka- ja palkkiotulojen mediaani on noussut, joten kaikkien töitä tekevien ostovoima on kohonnut reilusti. Vain tukien varassa elävillä ostovoima on laskenut.”

Tämä väite kuullostaa ensisilmäyksellä tekniseltä ja vakuuttavalta, koska se nojaa virallisiin tilastolukuihin. Tarkemmin purettuna kyseessä on kuitenkin vaarallinen tilastollinen silmänkääntötemppu ja mediaaniharha.

Tässä kirjoituksessa perataan auki, miksi palkkamediaanin kasvu ei kerro tavallisen palkansaajan arjesta, miten ostovoima muodostuu reaalimaailmassa ja miksi leikkauspolitiikan väittäminen ”vain tuella eläviin kohdistuvaksi” on faktuaalisesti väärin. Kyse ei ole pelkästä tilastoteoriasta, vaan siitä, miten päätökset vaikuttavat satojentuhansien työntekijöiden, pienyrittäjien ja eläkeläisten jokapäiväiseen elämään. mediaaniharha

1. Mediaanipalkka ei ole koko Suomi – Tilastoharhan anatomia

Tilastoissa mediaani tarkoittaa sitä keskimmäistä havaintoa: puolet ihmisistä ansaitsee enemmän ja puolet vähemmän. Kun julkisuudessa hehkutetaan esimerkiksi yli 4 100 euron kuukausittaista palkkamediaania, luodaan mielikuva siitä, että ”tavallinen suomalainen työntekijä” nauttii yli neljän tonnin tuloista ja heidän ostovoimansa porskuttaa kasvussa.

Tämä kehys kätkee sisäänsä kaksi vakavaa valuvikaa:

A. Satojen tuhansien matalapalkkaisten näkymättömyys

Suomen työmarkkinoilla on valtava joukko ihmisiä, joiden tulot eivät ole koskaan olleet lähelläkään neljää tuhatta euroa:

Kaupan alan myyjät, ravintolatyöntekijät, siivoojat ja kiinteistönhoitajat.
SOTE-alan hoitajat, varhaiskasvatuksen työntekijät ja hoiva-avustajat.
Osa-aikaiset työntekijät, pätkätyöläiset ja vuokratyöntekijät.

Nämä satojatuhannet suomalaiset ansaitsevat kuukaudessa 1 800 – 2 800 euroa bruttona. Kun korkeampien tuloluokkien (kuten asiantuntijoiden, johdon ja erikoisalojen) palkat nousevat ja verohelpotukset kohdistuvat ylempään keskiluokkaan, tilastollinen mediaani ja keskiarvo hilautuvat ylöspäin. Tämä tilastollinen nousu ei kuitenkaan tuo ainuttakaan lisäeuroa matalapalkkaisen työntekijän tilille.

B. Lottomatematiikan mekaniikka

Kyseessä on eräänlainen lottomatematiikka. Jos sadan hengen ryhmässä kymmenen eniten ansaitsevan tulot nousevat tuhannella eurolla ja yhdeksänkymmenen muun tulot pysyvät paikallaan tai laskevat, ryhmän keskiarvo ja mediaani voivat näyttää kaunista kasvua. Paperilla ”ryhmän ostovoima parani”, mutta arjessa 90 prosenttia ihmisistä on aiempaa tiukemmalla.

2. Bruttopalkka vs. Reaalinen ostovoima – Yhden lompakon teoria

Sampsamaiseen tilastointiin lankeavat keskustelijat sekoittavat keskenään kaksi eri asiaa: bruttopalkan muutoksen ja reaalisen ostovoiman.

Ihmiset eivät elä bruttopalkalla, vaan sillä rahamäärällä, joka jää käteen pakollisten menojen jälkeen. Kuluttajalla on käytössään vain yksi lompakko, josta maksetaan niin verot, asumiset, terveydenhoito kuin ruokakauppa.

Ostovoimaa ei ratkaise pelkästään palkan numero, vaan se, mitä sillä numerolla saa kaupan kassalta. Viime vuosina tavallisen palkansaajan lompakkoa on verotettu ja koverrettu monesta eri suunnasta samanaikaisesti:

Kulutusverojen korotukset (ALV 25,5 %): Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin tuntuu suhteellisesti kovimmin niissä lompakoissa, joissa kaikki tulo menee välittömästi arjen kulutukseen. Se on käänteisesti progressiivinen vero: mitä pienemmät tulot, sitä suuremman osan tuloistasi ALV vie.
Lääkkeiden ja terveydenhuollon ALV- ja maksukorotukset: Lääkkeiden verokannan nosto (14 prosenttiin) ja perusterveydenhuollon asiakasmaksujen raju nosto (jopa 50 prosentin korotukset) leikkaavat suoraan sairaiden, eläkeläisten ja lapsiperheiden käytettävissä olevia tuloja.
Lääke- ja hoitokattojen paukkuminen: Sairautta tai pitkäaikaishoitoa tarvitsevissa perheissä lääke- ja maksu-kattorajojen saavuttaminen jo alkuvuodesta tarkoittaa satojen eurojen ylimääräistä piikkiä arjen budjettiin.
Asumisen ja energian menot: Kohonneet korot, vuokrat, hoitovastikkeet ja sähkön siirtomaksut syövät leijonanosan matala- ja keskituloisten palkasta ennen kuin ainuttakaan ruokaostosta on tehty.

Kun palkka nousee paperilla kaksi prosenttia, mutta ALV, terveyskeskusmaksut, lääkkeet ja asumiskustannukset nousevat viisi tai kymmenen prosenttia, reaalinen ostovoima on pakkasella.

3. Myytin murtaminen: "Vain tukien varassa eläviltä leikataan"

Ehkä kaikkein sitkein ja myrkyllisin poliittinen väite kuuluu, että sosiaaliturvaleikkaukset olisivat osuneet ”vain työelämän ulkopuolella oleviin, tukien varassa eläviin”. Tällä narratiivilla pyritään jakamaan kansa kahteen leiriin: ”ahkeriin veronmaksajiin” ja ”tuella eläviin”, joista jälkimmäisten ahdinko esitetään heidän omana syynään.

Tämä väite on täysin väärä. Oikeistohallituksen tekemät leikkaukset osuivat täydellä voimalla nimenomaan työssäkäyviin pienituloisiin:

A. 300 euron suojaosan poisto

Aiemmin työtön tai osa-aikainen työntekijä sai tienata 300 euroa kuukaudessa ilman, että se leikkasi työttömyysturvaa. Tämä suojaosa kannusti ottamaan vastaan lyhyitä keikkoja, sijaisuuksia ja osa-aikatyötä.

Suojaosan poistaminen tarkoitti suoraa, satojen eurojen kuukausittaista tulonmenetystä niille kymmenille tuhansille palkansaajille, jotka yhdistivät osa-aikatyötä ja soviteltua päivärahaa. Tiede ja tutkimus osoittivat, että suojaosa lisäsi osa-aikatyön tekemistä 23–32 prosenttia ilman kielteistä vaikutusta kokoaikatyöhön siirtymiseen. Sen poistaminen oli puhdas leikkaus työssäkäyvän ihmisen pussiin.

B. Asumistuen leikkaukset ja suojaosat

Yleisen asumistuen leikkaukset, omavastuuosuuksien nostot ja työtulovähennysten heikennykset kohdistuivat suoraan matalapalkkaisiin työntekijöihin, jotka asuvat kalliiden asumiskustannusten kaupungeissa. Siivooja, kaupan myyjä tai varhaiskasvatuksen opettaja ei asu kaupungissa huvikseen, vaan tehdäkseen työtä. Asumistuen leikkaus oli suora palkanalennus heidän arjessaan.

C. Lapsikorotusten lakkauttaminen

Työttömyysturvan lapsikorotusten poistaminen leikkasi suoraan lapsiperheiden ja yksinhuoltajien ostovoimaa – riippumatta siitä, tekivätkö he osa-aikatyötä vai olivatko he hakemassa uutta työtä.

Tutkimuslaitosten riippumattomat laskelmat vahvistavat, että näiden leikkausten yhteisvaikutus pienten puskureiden työntekijäperheille oli jopa 1 000 – 2 000 euroa vuodessa. Kyse ei siis ollut mistään ”pienestä pikkurahasta”, vaan massiivisesta ostovoiman leikkauksesta työssäkäyvältä kansalta.

4. Kiertokulun pysähtyminen ja pienen yrittäjän kujanjuoksu

Ostovoiman jakautumisella ei ole kyse vain yksilön sosiaalipolitikoinnista, vaan se määrittelee koko kansantalouden toiminnan. Tässä kohdassa törmäävät kaksi eri talouskäsitystä: Trickle-down (valumatalous) ja Trickle-up (alhaalta ylöspäin pyörivä talous).

Valumatalouden umpikuja (Trickle-down)

Valumatalousoppi väittää, että kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja suuryrityksille helpotuksia, raha ”valuu” ajan myötä kaikkien hyväksi.

Tämä oppi on kumottu sekä tieteessä että reaalimaailmassa. Hyvätuloisen rajakulutusalttisuus on matala: kun hyvätuloinen saa tuhat euroa lisää, hän ei osta kahta lenkkimakkaraa enempää, ei käy kahdessa parturissa yhtä aikaa eikä osta viittä paria lisäkenkiä kotimaiselta valmistajalta. Raha menee säästöihin, pörssiosakkeisiin, kiinteistöihin tai ulkomaanmatkoihin. Se poistuu kotimaisesta arjen kiertokulusta.

Alhaalta ylöspäin pyörivä moottori (Trickle-up)

Pienituloisen työntekijän, eläkeläisen ja lapsiperheen rajakulutusalttisuus on lähes 100 prosenttia. Jokainen heille jätetty tai annettu euro menee välittömästi kotimaiseen kiertoon:

Lähikaupan kassalle ruokaostoksiin (josta valtio kerää ALV:n ja kauppias maksaa palkat).
Paikallisen suutarin, leipurin, kampaajan tai autokorjaamon palveluihin.
Apteekkiin ja asumisen maksuihin.

Kun matalapalkkaisten ja keskituloisten ostovoimaa leikataan, kotimaisen reaalitalouden moottori sammutetaan. Pienyrittäjä ei saa asiakkaita, kivijalkakaupat tyhjenevät ja työllisyys sakkaa. Pienyrittäjän suurin uhka ei ole työntekijän sosiaaliturva, vaan se, ettei tavallisella kansalla ole rahaa ostaa hänen tuotteitaan tai palveluitaan.

5. Yhteenveto: Miten murennetaan poliittinen tilastoteatteri?

Mitä opimme mediaaniharhasta ja ostovoimakeskustelusta?

Älä sokaistu keskiarvoista: Kun joku hehkuttaa tilastollisen mediaanipalkan nousua, kysy heti: Miten tämä jakautuu? Mikä on matalapalkka-alojen reaalinen ostovoiman kehitys?
Katso kokonaisuutta (Yksi lompakko): Ostovoimaa ei lasketa bruttopalkasta, vaan siitä, mitä jää käteen verojen, ALV:n, terveyskeskusmaksujen, lääkkeiden ja asumiskustannusten jälkeen.
Lopeta vastakkainasettelu: Leikkaukset eivät kohdistuneet johonkin abstrakteihin ”tuella eläviin”, vaan suoraan työssäkäyviin osa-aikaisiin, pätkätyöläisiin ja lapsiperheisiin.
Ymmärrä talouden kiertokulku: Talous ei pyöri herrojen taseista, vaan tavallisen kansan arjen ostovoimasta. Kun pienituloiselta leikataan, pienyrittäjän kassa tyhjenee.

Kun opimme lukemaan tilastojen taakse ja tunnistamaan poliittisen teatterin muotoilut, lakkaamme olemasta helppoja kohteita hienoille vaalilauseille. Reaalitodellisuus ja inhimillinen arki voittavat aina tilasto-Excelin.

Me rakennamme Osa 3/4

Hallituskin voi luoda työllisyyttä – ja tuhota sitä

Julkisessa keskustelussa ja sosiaalisen median kommenttikentissä toistetaan usein mantraa: "Ei mikään hallitus voi luoda työpaikkoja yksityiselle sektorille, se on täysin yritysten omissa käsissä." Väitetään, että valtio voi korkeintaan paisuttaa julkista sektoria tai jakaa keppiä työttömille, mutta itse työllisyyden kehitys olisi hallituksen vaikutusvallan ulkopuolella – ikään kuin sääilmiö, johon poliitikot voivat ottaa kantaa vain voivottelemalla.

Tämä väite on taloustieteellisesti ja reaalimaailman havaintojen valossa täysin kestämätön. Hallituksella on hallussaan maan kaikkein järeimmät talouspoliittiset työkalut: verotus, sosiaaliturvan rakenteet, julkiset hankinnat, investointituet ja lainsäädäntö. Näillä työkaluilla hallitus voi joko edistää työttömyyden kasvua ja ajaa yrityksiä konkurssiin – tai käänteisesti luoda edellytykset yksityisen sektorin kestävälle työllisyyskasvulle.

Kysymys ei ole koskaan siitä, voiko hallitus vaikuttaa työllisyyteen. Kysymys on siitä, miten se siihen vaikuttaa ja minkälaista tahtotilaa päätöksenteossa noudatetaan.

1. Miten hallitus edesauttaa työttömyyden kasvua?

Työttömyyden kasvattaminen ei vaadi aktiivista päätöstä "lisätä työttömyyttä". Se tapahtuu automaattisesti silloin, kun hallitus tekee ratkaisuja, jotka tuhoavat talouden moottorin eli kotimaisen kysynnän ja ostovoiman.

Ostovoiman leikkaaminen ja kysyntätyhjiö (Trickle Down -harha)

Suomen yrityskentästä valtaosa, yli 96 prosenttia, on alle 10 hengen mikroyrityksiä ja yksinyrittäjiä. Nämä kivijalkayrittäjät – kampaajat, leipurit, autokorjaamot, remonttimiehet, pikkukaupat ja kahvilat – eivät elä suuryritysten pörssikursseista tai kansainvälisestä pääomasta, vaan tavallisten suomalaisten arjen ostovoimasta.

Kun hallitus toteuttaa leikkauspolitiikkaa, jossa:

leikataan pienituloisilta, työttömiltä ja eläkeläisiltä,
poistetaan työttömyysturvan suojaosat, jotka mahdollistivat osa-aikatyön,
nostetaan kulutusveroja (kuten yleistä arvonlisäveroa 25,5 prosenttiin),

tapahtuu välitön ketjureaktio. Pienituloisen ihmisen jokainen euro menee suoraan kulutukseen. Kun tämä euro otetaan pois, se on suoraan pois paikallisen yrittäjän kassakoneesta. Kun asiakkailla ei ole varaa ostaa palveluita, yrittäjän myynti sakkaa. Kun myynti sakkaa, yrittäjä ei palkkaa lisää väkeä, vaan joutuu irtisanomaan tai lopettamaan toimintansa. Leikkauspolitiikalla hallitus kylvää aktiivisesti työttömyyttä yksityiselle sektorille.

Julkisten hankintojen ja järjestöjen alasajo

Toinen yleinen harha on kuvitella julkinen ja yksityinen sektori toisistaan erillisiksi saariksi. Julkinen sektori on yksityisen sektorin suurin yksittäinen asiakas. Kun kunnat ja hyvinvointialueet rakentavat, sairaalat hankkivat laitteita, tai järjestöt tuottavat palveluita, rahat päätyvät suoraan yksityisille yrityksille.

Kun hallitus leikkaa sote-järjestöiltä, rakennushankkeista tai hyvinvointialueiden rahoituksesta:

Yksityiset alihankkijat menettävät tilauksensa.
Rakennusliikkeet ja huoltoyritykset ajautuvat konkurssiaaltoon.
Inhimillisten palveluiden leikkaukset lisäävät syrjäytymistä, mikä heikentää ihmisten työkykyä pitkällä aikavälillä.

Työttömyys ei siis kasva työttömien "laiskuuden" vuoksi, vaan siksi, että hallitus on leikkauksillaan sammuttanut kysynnän moottorin.

2. Käänteinen suunta: Miten hallitus voi luoda ja edistää työllisyyttä?

Käänteisesti hallituksella on täydet mahdollisuudet luoda edellytykset yksityisen ja yhteisöllisen sektorin työllisyysloikalle, jos se valitsee kysyntää vahvistavan ja yritysten toimintaedellytyksiä tukevan linjan (so. Trickle Up -malli).

Ostovoiman vahvistaminen (Alhaalta ylöspäin -elvytys)

Kun politiikassa pidetään huolta pieni- ja keskituloisten ostovoimasta, raha kiertää paikallistaloudessa. Pienituloiselle ohjattu tuki palautuu välittömästi takaisin kauppaan ja palveluihin. Kuten yrittäjät ovat todenneet: palkkaaminen vaatii asiakkaita, ei pelkkää keppiä. Kun kivijalkayritysten ovet käyvät ja tilauskirjat täyttyvät, yrittäjille syntyy aito tarve ja mahdollisuus ottaa lisää työntekijöitä.

Suorat TKI- ja infrastruktuuri-investoinnit

Valtio voi luoda kymmeniä tuhansia työpaikkoja yksityiselle sektorille suunnatuilla strategisilla investoinneilla:

Vihreä siirtymä ja energiaratkaisut: Valtion takaamat tai osittain rahoittamat suurhankkeet luovat tilauksia suomalaiselle teollisuudelle, suunnittelutoimistoille ja rakennusyhtiöille.
Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopanostukset (TKI): Kohdennetut TKI-tuet antavat pk-yrityksille rohkeutta investoida uuteen teknologiaan ja tuotekehitykseen, mikä luo korkean lisäarvon työpaikkoja.
Infrastruktuurin korjausvelka: Teiden, rautateiden ja tietoliikenneverkkojen kunnostaminen työllistää välittömästi maarakennus- ja kuljetusalaa kautta maan.

Sosiaaliturvan joustavuus ja suojaosat

Työllisyyttä edistetään poistamalla työn vastaanottamisen esteitä, ei lisäämällä sanktioita. Kun sosiaaliturvassa on toimivat suojaosat ja osa-aikatyön yhdistäminen turvaan on tehty joustavaksi, kynnys ottaa vastaan keikkaa, silpputyötä tai sovittua työtä madaltuu. Tämä toimii usein siltana kokoaikaiseen työllistymiseen ja vähentää pitkäaikaistyöttömyyden riskiä.

Työosuustoiminta ja mikroyrittäjyyden matala kynnys

Palkkatuen ja starttirahojen strateginen käyttö sekä työosuustoimintamallien (kuten Työosuuskunta Innetin kaltaisten ratkaisujen) tukeminen mahdollistavat sen, että vaikeasti työllistyvät tai osatyökykyiset pääsevät kiinni palkkatyöhön ja yhteisölliseen yrittäjyyteen. Tämä ei vain säästä sosiaalimenoja, vaan tuo ihmiset takaisin veronmaksajiksi ja paikallisen ostovoiman käyttäjiksi.

3. Kommenttikenttien uskomukset ja epäilyt: Miksi hallituksen kykyä vähätellään?

Verkkokeskusteluissa ja poliittisessa retoriikassa törmää toistuvasti väitteisiin, joissa hallituksen mahdollisuudet kielsitään kokonaan.

Esimerkki 1: "Ei hallitus voi luoda kuin julkisia työpaikkoja"

Julkisessa keskustelussa eräs kommentoija (Kari Tajakka) tiivisti tämän epäilyn näin:

"Ei mikään hallitus voi luoda kuin julkiselle puolelle työpaikkoja ja sitä nyt ei kukaan toivo. Siellähän on muutenkin jo ainakin 300 000 liikaa väkeä. Hallitus voi edesauttaa uusia työpaikkoja jos vain rahaa on, mutta ne tulevat yrityksiin. Nyt ei taida olla rahaa siihenkään."

Tämä väite perustuu syvään väärinymmärrykseen talouden kiertokulusta. Jos hallitus olettaa, että työpaikkoja syntyy yrityksiin vain sillä, että yrityksille annetaan verohelpotuksia samalla kun kansalaisilta leikataan, se aiheuttaa juuri sen rahapulan, johon kommentissa viitataan. Rahaa ei "ole", koska sitä ei päästetä kiertämään alhaalta ylöspäin. Kun valtio investoi ja pitää ostovoimasta huolta, rahaa riittää nimenomaan yksityisen sektorin työpaikkoihin.

Esimerkki 2: "Työpaikat syntyvät vain keppiä antamalla"

Toinen yleinen uskomus – jota nykyinenkin työllisyysretoriikka edustaa – väittää, että hallituksen ainoa keino työllisyyden parantamiseksi on leikata työttömyysturvaa ja pakottaa ihmiset hakemaan työtä:

"Kyllä töitä löytyy, kunhan työttömät pakotetaan ottamaan mitä tahansa työtä vastaan ja korvauksia leikataan riittävästi."

Tämä ajattelu ohittaa sen tosiasian, että työn hakeminen ei luo ensimmäistäkään uutta työpaikkaa, jos yrityksellä ei ole myyntiä tai tarvetta lisäkäsille. Vapaana oleva työpaikka edellyttää aina maksavaa asiakasta. Keppipolitiikka luo vain lisää köyhyyttä ja syrjäytymistä, mikä puolestaan syö entisestään yritysten asiakaspohjaa.

Yhteenveto: Kyse on aina arvovalinnasta ja tahtotilasta

Hallitus ei ole talouden passiivinen sivustakatsoja, vaan sen pääarkkitehti.

Kun hallitus päättää leikata pienituloisilta, korottaa kulutusveroja ja karsia julkisia investointeja, se tekee valinnan edesauttaa työttömyyden kasvua.

Kun hallitus puolestaan päättää vahvistaa tavallisten ihmisten ostovoimaa, panostaa koulutukseen ja TKI-toimintaan, joustavoittaa työn vastaanottamista ja investoi tulevaisuuteen, se tekee valinnan luoda uusia työpaikkoja nimenomaan yksityiselle sektorille.

Työllisyyden kehitys ei ole mystinen saatavuushäiriö tai pörssikurssien arpapeli. Se on suora seuraus siitä, minkälaista yhteiskuntaa ja talousmallia hallitus päättää rakentaa. Kyky luoda työllisyyttä on aina olemassa – kyse on siitä, löytyykö siihen poliittista tahtotilaa.

Me rakennamme Osa 4/4

Puhtia talouteen – Miten raha oikeasti kiertää?

Talous ei ole kylmä taulukko tai suljettu säästöpossu, vaan elävä verkosto, jossa raha liikkuu kädestä käteen. Kun tämä kierto toimii, yritykset myyvät, työntekijät saavat palkkaa ja valtio kerää veroja. Jos kierto pysähtyy, koko talous hyytyy.

Monelta unohtuu yksinkertainen perusasia: jokainen leikattu euro on pois jonkun tuloista ja jonkun yrityksen myynnistä.

Yhden lompakon harha: Miten raha liikkuu?

Yksityisessä taloudessa säästäminen voi olla hyve, mutta koko kansantaloudessa suora leikkaaminen toimii toisin:

Julkinen raha on aitoa ostovoimaa: Kun sairaanhoitaja, opettaja, opiskelija tai eläkeläinen saa euroja, hän ei säilö niitä patjan alle. Hän ostaa ruokaa lähikaupasta, käy parturissa ja korjauttaa autonsa.
Kassakone ei erottele euroja: Pienyrittäjän kassakoneelle julkisen sektorin työntekijän tai sosiaaliturvan saajan euro on täysin samanarvoinen kuin kenen tahansa muun euro.
Vero palaa valtiolle: Kun raha kiertää, jokaisesta ostoksesta maksetaan arvonlisäveroa ja jokaisesta palkasta tuloveroa. Leikkaamalla ostovoimaa valtio leikkaa samalla omia tulevia verotulojaan.

Leikattu euro ei siis jää leijumaan valtion säästölippaaseen, vaan se katoaa suoraan paikallisilta markkinoilta ja yritysten kassoista.

Kaksi väitettä pohdittavaksi

Väite 1: "Julkisen sektorin palkat ovat vain kuluerä, eivät oikeaa rahaa."

Pohdittavaksi: Sairaanhoitajan tai opettajan palkasta maksetaan täysin samat verot ja ostetaan samat ruokaostokset kuin yksityisen sektorin työntekijän palkasta. Jos julkiselta sektorilta leikataan ostovoimaa, kärsiikö siitä ensimmäisenä paikallinen leipuri, autokorjaamo vai pörssiyhtiö?

Väite 2: "Valtion talous toimii täsmälleen samalla tavalla kuin kotitalouden budjetti."

Pohdittavaksi: Jos kotitalous jättää ostamatta uuden takin, perheelle jää enemmän rahaa käteen. Mutta jos valtio leikkaa tuhat euroa kansalaiselta, menettääkö valtio samalla arvonlisäverot, yrityksen tuloverot ja pahimmillaan työpaikan? Onko leikkaus silloin aito säästö vai omien tulojen pienentämistä?

Miten saadaan puhtia talouteen?

Talous ei nouse leikkaamalla kysyntää ja murentamalla ihmisten arjen turvaa. Talous nousee silloin, kun:

Ihmisillä on uskoa tulevaisuuteen ja uskalletaan käyttää rahaa.
Pienyrittäjillä on asiakkaita, joilla on varaa ostaa palveluita.
Verotulot kertyvät tasaisesti siitä, että talouden pyörät pyörivät – alhaalta ylöspäin.

Raha on talouden verenkierto. Kun verenkierto toimii, koko keho voi hyvin.

Ja tiedätkö mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?

Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?