Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria. Puhtia talouteen.
27.8.2026 ,
päivitetty 11.10.2026, 189 päivää vaaleihin.
päivitetty 19.10. 2026 181 päivää vaaleihin
*
Kirjoitelmani
Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme vääjäämättä kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme tämä ei ole valintakysymys. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//
Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus
Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )
Miten hallitus toimii? Yrittäjyys on hallituksen pihtiotteessa
*
Tyhjä rahapussi
Ostovoimamyytit Osa 1/3. Kun asiakkaan rahapussi tyhjenee, tyhjenee yrittäjän kassakin
Pienyrittäjän ongelma ei aina ole yrittäjässä, tuotteessa tai yritysideassa. Jos asiakkaalla ei ole rahaa ostaa, ei hyväkään yritys elä. Pienen paikkakunnan yrittäjän näkökulmasta kyse ei ole vain yhdestä sulkeutuvasta liikkeestä. Kyse on siitä, kuinka paljon rahaa yhteisössä liikkuu ja kuinka suuri osa siitä jää kiertämään paikallisesti.
9 euroa päivässä
Kävin juuri eräässä pikkukaupassa. Kyseessä oli eläintarvikeliike, joka on lopettamassa toimintaansa. Kauppias totesi minulle jotain hyvin arkista mutta samalla pysäyttävää. Hänkin tarvitsee laskujensa maksajan. Ja palkkaa. Pelkkä yhdeksän euron päivämyynti huonoina päivinä ei siihen riitä. Siinäpä se yrittäjyyden perusasia oikeastaan onkin. Yritys ei elä sillä, että yrittäjä käy aamulla avaamassa oven. Se elää asiakkaista. Asiakkaiden euroista. Ja ennen kaikkea siitä, että asiakkailla on mahdollisuus käyttää niitä euroja. Kauppias sanoi vielä lauseen, joka jäi pyörimään mieleeni:
"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."
En tiedä tarkalleen, mitä hän sillä tarkoitti. Enkä halua tulkita hänen ajatuksiaan hänen puolestaan. Mutta lauseessa on jotakin olennaista. Jos suomalainen pienyrittäjä joutuu tilanteeseen, jossa suomalaiset asiakkaat eivät enää pysty ostamaan hänen tarjoamiaan tuotteita ja palveluita riittävästi, voidaan todella kysyä: mikä suomalaisessa taloudessa silloin oikein elättää ketä?
Yrittäjä ei voi myydä tyhjälle lompakolle
Olen viime viikkoina tavannut useita oman seutumme pienyrittäjiä. Kaksi heistä sanoi suoraan, etteivät he ole oman historiansa aikana nähneet näin huonoja aikoja. Se on aika pysäyttävä havainto. Nämä yrittäjät eivät edusta sellaista toimialaa, josta yhteiskunnan kannalta ensimmäisenä ajatellaan olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Eläintarvikkeet, erilaiset erikoisliikkeet, harrastukset, pienet palveluyritykset, kahvilat, ravintolat ja monet muut vastaavat kuuluvat helposti siihen osaan kulutusta, josta voidaan ensimmäisenä tinkiä.
Kun rahaa on vähän, ihminen priorisoi. Ensin asunto. Sitten sähkö. Sitten ruoka. Lääkkeet ja välttämätön terveydenhoito. Sen jälkeen katsotaan, mitä jää jäljelle. Ja jos mitään ei jää, pienyrittäjän kassakone ei kilise. Tämä on se asia, joka yrittäjyydestä puhuttaessa usein unohtuu.
Yrittäjä ei voi päättää, että ihmiset käyttävät enemmän rahaa.
Hän voi tehdä hyvän tuotteen. Hän voi palvella asiakkaansa hyvin. Hän voi hinnoitella tuotteensa järkevästi. Hän voi tehdä pitkää päivää. Mutta hän ei voi myydä ihmiselle, jolla ei ole rahaa.
Yksi rahapussi
Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksesta, jota kutsun tässä yhden rahapussin teoriaksi.
Se on hyvin yksinkertainen ajatus. Tavallisella ihmisellä on yksi rahapussi. Kun asuminen kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun ruoka kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun lääkkeet kallistuvat, rahaa jää vähemmän muuhun.
Kun verot tai maksut nousevat, rahaa jää vähemmän muuhun. Ja kun samaan aikaan epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy, ihminen alkaa vielä varmuuden vuoksi säästää niissäkin asioissa, joita hän aikaisemmin osti. Yksi euro ei silloin katoa taloudesta. Se vain jää käyttämättä siellä, missä se aikaisemmin kiersi. Tämä on pienyrittäjän kannalta valtava asia.
Jos kolmen tuhannen asukkaan yhteisössä jokainen joutuu vähentämään kulutustaan esimerkiksi vain muutamalla eurolla viikossa, alkaa kertymä olla jo huomattava. Kun tähän lisätään hintojen nousu ja verotuksen vaikutukset, puhutaan nopeasti kymmenistä tai jopa sadoista tuhansista euroista, jotka jäävät alueella kuluttamatta vuoden aikana. Ja juuri tässä kohtaa makrotalous muuttuu mikrotaloudeksi. Tilastossa se näkyy ehkä prosenttina. Pienen yrityksen kassassa se näkyy tyhjänä päivänä.
ALV ei ole vain numero laskelmassa
Olen pohtinut tätä myös arvonlisäveron näkökulmasta. ALV:sta puhutaan helposti prosentteina ja valtion verotuloina. Mutta yrittäjän ja asiakkaan näkökulmasta kyse on myös hinnasta. Jos tuote kallistuu verotuksen vuoksi, asiakas joutuu tekemään uuden valinnan: Ostanko tämän vai jätänkö ostamatta?
Yksittäisen tuotteen kohdalla ero voi tuntua mitättömältä. Mutta talousalueella on tuhansia ihmisiä ja miljoonia ostotapahtumia. Jos jokaisesta ostoksesta lähtee pieni lisäsumma pois kuluttajan muusta käytettävissä olevasta rahasta, kokonaisvaikutus ei enää ole pieni. Ja erityisesti pienellä paikkakunnalla raha on mielenkiintoinen asia. Sama euro voi kiertää paikallisesti monta kertaa. Asiakas ostaa tuotteen paikallisesta liikkeestä. Yrittäjä maksaa sillä palkkaa. Työntekijä ostaa ruokaa paikallisesta kaupasta. Kauppias maksaa palkkoja ja ostaa palveluita. Palveluyrittäjä käyttää rahaa jälleen jossakin toisessa yrityksessä.
Yksi euro voi tehdä monta kierrosta.
Mutta jos ensimmäistä ostosta ei tehdä, yksikään seuraavista kierroksista ei toteudu. Siksi ostovoiman katoaminen on paljon suurempi asia kuin pelkkä yksittäisen kaupan huono myyntipäivä.
Kun pieni yritys sulkee ovensa
Eläinkaupan lopettaminen voi näyttää ulkopuoliselle pieneltä asialta. Yksi kauppa vähemmän. Yksi liiketila tyhjäksi. Ehkä joku ostaa tuotteet jatkossa suuresta marketista tai verkkokaupasta. Maailma jatkaa pyörimistään. Mutta paikallisesti tapahtuu jotakin muuta. Yksi yrittäjä menettää toimeentulonsa. Ehkä työntekijä menettää työnsä. Liiketilan omistaja menettää vuokratulonsa. Paikallinen tilitoimisto menettää asiakkaan. Huoltoyhtiö menettää asiakkaan. Mainostaja menettää asiakkaan. Ja ennen kaikkea alueelta katoaa yksi paikka, jossa raha aikaisemmin kiersi.
Yksi yritys harvoin kaataa paikkakuntaa. Mutta kymmenien yritysten vähittäinen katoaminen tekee jo aivan toisenlaisen jäljen. Ensin lähtee yksi erikoisliike. Sitten toinen. Sitten kahvila. Sitten jokin palveluyritys. Lopulta ihmiset alkavat käydä muualla, koska omalla paikkakunnalla ei enää ole palveluita. Ja kun asiakkaat käyvät muualla, paikallinen yrittäjä menettää lisää asiakkaita. Siitä voi syntyä paikallisen talouden negatiivinen kehä.
Konkurssi ei ole vain numero tilastossa
Kun puhutaan konkursseista, puhutaan usein tilastoista. Konkurssien määrä kasvoi. Yrityksiä meni nurin. Yritystoiminta supistui. Mutta jokaisen konkurssin takana on ihminen. Yrittäjä, joka on ehkä käyttänyt yritykseensä vuosia. Hänellä on voinut olla yrityksessä kiinni säästöjään, omaisuuttaan ja valtava määrä omaa työtään. Ja sitten tulee hetki, jolloin laskelma ei enää toimi. Asiakkaita on liian vähän. Kulut ovat liian suuret. Rahaa tulee kassaan liian vähän. Lopulta yritystoiminta loppuu.
Siinä kohtaa yrittäjän elämä voi muuttua hyvin nopeasti. Eilen hän oli yrittäjä. Tänään hän miettii:
Mistä saan töitä? Mitä minä osaan? Kuka minut palkkaa? Miten maksan laskuni?
Tässä kohtaa tulee vastaan yrittäjyyden toinen puoli, josta puhutaan aivan liian vähän. Yrittäjyys on parhaimmillaan mahdollisuus. Mutta yrittäjyys on myös riski. Ja kun yritys kaatuu, yrittäjä ei välttämättä löydä uutta työpaikkaa seuraavana maanantaina.
"Mene töihin!"
Tässä on myös eräs yhteiskunnallisesti hyvin kummallinen piirre. Joskus yrittäjistä ja yrittäjyydestä puhutaan ikään kuin yrittäjä olisi jotenkin yhteiskunnan järjestelmän ulkopuolella. Yrittäjä on se, joka pärjää itse. Yrittäjä ei tarvitse yhteiskuntaa. Yrittäjä ottaa riskin ja kantaa seuraukset. Mutta mitä tapahtuu, kun riski toteutuu? Yritys loppuu. Yrittäjä jää ilman työtä. Ja yhtäkkiä sama ihminen, joka vielä hetki sitten työllisti ehkä itsensä tai muitakin, onkin työnhakija. Siinä tilanteessa voi olla aika karu tunne kuunnella yhteiskunnasta tuttua huutoa:
"Mene töihin!"
Niin. Mene töihin. Mutta minne? Tässä kohtaa pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä yrittäjyys oikeasti tarkoittaa. Yrittäjä ei ole kone. Hän on ihminen. Ja yritys ei ole irrallinen saareke. Se on osa ympäröivää yhteiskuntaa.
Suomalainen yrittäjä tarvitsee suomalaisia asiakkaita
Tässä päädymme takaisin siihen eläinkauppiaan lauseeseen.
"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."
Minusta lauseessa on paljon enemmän sisältöä kuin ehkä ensimmäisellä kuulemisella ymmärtää. Pienyrittäjän kannalta tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä yritysverotus tekee yritykselle. Ei riitä, että yrittäjälle luvataan parempaa toimintaympäristöä, jos samalla hänen asiakkaidensa ostovoima heikkenee. Ei riitä, että yritykselle annetaan veronkevennys, jos asiakas joutuu jättämään ostoksen tekemättä. Ei riitä, että yrittäjää kehotetaan investoimaan, jos yrittäjä katsoo tyhjää liiketilaansa ja miettii, mistä asiakkaat tulevat. Yritys tarvitsee kysyntää. Ja kysyntä tarvitsee ostovoimaa. Tämä on niin yksinkertainen asia, että sen pitäisi olla jokaisen yrittäjyyttä ja talouspolitiikkaa suunnittelevan ihmisen perusasioita.
Yrittäjyys alkaa ihmisestä
Minulle yrittäjyys ei ole ensisijaisesti suuryrityksiä, pääomaa tai pörssikursseja. Yrittäjyys alkaa ihmisestä. Se alkaa ihmisestä, joka huomaa tarpeen ja päättää tehdä asialle jotakin. Se voi olla eläinkauppa. Autokorjaamo. Kampaamo. Kahvila. Pieni metalliverstas. Siivousyritys. Tietotekniikkapalvelu. Hieromo. Kuljetusyritys. Tai jokin sellainen yritys, jota emme vielä tänään osaa edes kuvitella.
Näistä ihmisistä rakentuu suomalainen yrittäjyys. Siksi heidän toimintaympäristönsä pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia. Kun pieni yritys menestyy, hyöty ei jää vain yrittäjälle. Työpaikat lisääntyvät. Palvelut säilyvät. Rahaa jää paikkakunnalle. Verotuloja syntyy. Ihmisillä on mahdollisuuksia. Ja ennen kaikkea syntyy tunne siitä, että täällä kannattaa tehdä jotakin.
Mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Kun ostovoima katoaa, yritykset alkavat kadota. Kun yritykset katoavat, työpaikat vähenevät. Kun työpaikat vähenevät, ostovoima heikkenee entisestään. Ja silloin ollaan kierteessä, jonka katkaiseminen on paljon vaikeampaa kuin sen aloittaminen.
Kysymys ei siis ole vain yrittäjästä
Kun seuraavan kerran kuulemme uutisen yrityksen konkurssista, voisimme ehkä ajatella hetken muutakin kuin numeroa.
Mitä tapahtui?
Miksi asiakkaat vähenivät? Miksi ihmiset eivät enää ostaneet? Mihin heidän rahansa menivät? Oliko kyse yrityksen huonosta toiminnasta? Vai oliko kyse ympäröivän talouden muutoksesta? Ja ennen kaikkea: Mitä tapahtuu seuraavaksi sille ihmiselle, joka menetti yrityksensä? Yrittäjyyden edistäminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ihmisille sanotaan: "Ryhtykää yrittäjiksi."
Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että rakennetaan yhteiskunta, jossa yrittäjän asiakkailla on mahdollisuus käyttää rahaa. Sillä lopulta yrittäjän tärkein pääoma ei ole yrityksen nimi, hieno liiketila tai edes hyvä liikeidea. Se on asiakas, jolla on mahdollisuus ostaa.
Ja jos asiakkaan rahapussi tyhjenee, yrittäjän kassakin hiljenee. Ehkä juuri siksi tuo yhdeksän euron päivämyynti jäi mieleeni. Se ei ollut vain yhden eläinkaupan huono päivä. Se oli pieni ikkuna siihen, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan rahankierto alkaa hidastua. Ja siinä ikkunassa näkyi yrittäjä. Ihminen. Joka tarvitsee aivan saman asian kuin me kaikki muutkin:
riittävän toimeentulon elääkseen ja mahdollisuuden tehdä työllään jotakin merkityksellistä.
Millaisen Suomen sinä haluaisit rakentaa?
Ostovoimamyytit Osa 2/3. Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria
Politiikassa ja sosiaalisen median kiivaissa talousväittelyissä toistuu ilmiö, jossa julkista keskustelua hallitsevat helpot iskulauseet, pirstaleiset tilastopoiminnat ja mekaaniset selitysmallit. Puhutaan "ostovoiman keskimääräisestä kasvusta", "palkkaverotuksen keventämisestä" ja "välttämättömistä sopeutuksista". Samaan aikaan tavallisen suomalaisen arjessa – kaupan kassalla, apteekissa, asumiskuluissa ja palvelumaksuissa – reaalitodellisuus näyttää täysin toiselta.
Miksi ihmisten on niin vaikea hahmottaa kansantalouden ja oman lompakkonsa välistä kokonaiskuvaa? Miksi pieni veroale hehkutetaan suurena voittona, vaikka samalla ovenavauksella kuluttajalta viedään moninkertaisesti enemmän toisesta taskusta?
Vastaus piilee syvälle juurtuneissa ostovoimamyyteissä sekä perusperiaatteessa, jota voidaan kutsua yhden rahapussin teoriaksi.
1. Kotitalousvertaus ja "pesukone-ansa"
Yksi sitkeimmistä talousmyyteistä on julkisen talouden rinnastaminen tavallisen kotitalouden budjettiin. Iskulause "suu pussiin myöten" kuulostaa maalaisjärkeltä: jos perheellä on tiukkaa, leikataan menoja ja säästetään.
Kotitalous ja valtiontalous toimivat kuitenkin täysin eri lainalaisuuksilla:
- Kotitalouden säästäminen ei vähennä sen omia tuloja. Jos jätät uuden pesukoneen ostamatta, se raha jää säästöön pankkitilillesi.
- Valtion ja kansantalouden leikkaukset sen sijaan vähentävät suoraan muiden tuloja. Kun valtio leikkaa pienituloisen asumistuesta tai työttömyysturvasta, leikattu euro ei jää kellumaan tyhjiöön. Se on pois lähikauppiaan kassasta, paikalliselta leipurilta, kampaajalta ja huoltoasemalta.
Tämä on "pesukone-ansa": kun julkisesta taloudesta leikataan ruohonjuuritason ostovoimaa, sammutetaan samalla kotimaisen kysynnän moottori. Kun yrittäjien myynti laskee, yritykset joutuvat lomauttamaan tai kaatuvat konkurssiin, mikä puolestaan vähentää valtion verotuloja ja lisää sosiaalimenoja. Sopeutus leikkaa omia jalkojaan.
2. Yhden rahapussin teoria vs. pirstaleiset kuitit
Ero poliittisen puheen ja arjen välillä tiivistyy ajatukseen yhdestä rahapussista. Päättäjät esittelevät talouspäätöksiä mielellään yksittäisinä, erillisinä kuitteina: näytetään ansiotuloveroasteikon pientä kevennystä ja väitetään ostovoiman kasvavan.
Kuluttajalla ei kuitenkaan ole erillisiä pusseja verolle, lääkkeille, ruoalle ja palvelumaksuille. On vain yksi rahapussi, josta kaikki arjen menot maksetaan.
Kun katsotaan kokonaiskuvaa, nähdään miten ostovoima murenee vaivihkaa:
- Kulutusverojen korotukset: Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin iskee välittömästi jokaiseen ostokseen ruokaostoksista polttoaineeseen ja kodinkoneisiin.
- Arjen piilokulut ja maksukatot: Lääkkeiden ALV-nosto, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotukset ja lääkekaton nousu leikkaavat suoraan arjen käyttörahaa.
- Etuuksien ja suojaosien poisto: Työttömyysturvan 300 euron suojaosan poisto ja asumistuen leikkaukset eivät pelkästään leikkaa ostovoimaa, vaan estävät joustavan keikkatyön vastaanottamisen.
- Työmatkakulut: Työmatkavähennyksen omavastuun korottaminen syö palkkatyöläisen käteen jäävää tuloa.
Pieni veronkevennys palkkakuitissa sulaa kaupan kassalla ja apteekissa jo kuukauden ensimmäisinä päivinä. Rahapussi tyhjenee, vaikka paperilla väitetään toista.
3. Tilastollinen harha eli "Lotto-illuusio"
Toinen keskeinen syy sekannukseen on tilastollisten keskiarvojen sokea lukeminen. Otsikoissa julistetaan usein "palkansaajien ostovoiman keskimääräistä kasvua".
Tämä vertautuu lotto-illuusioon: Jos huoneessa on kymmenen henkilöä, joista yksi voittaa lotossa miljoonan ja yhdeksän muuta eivät mitään, huoneen henkilöiden "keskimääräinen varallisuus" on kasvanut sadallatuhannella eurolla per henkilö. Yhdeksällä ihmisellä ei silti ole varaa ostaa vieläkään edes kuppia kahvia.
Kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja pääomatulot kasvavat, nämä suuret summat nostavat tilastollista keskiarvoa plussalle. Samaan aikaan pieni- ja keskituloisten valtaosan reaalinen ostovoima heikkenee. Keskiarvo-otsikko toimii suojana, jonka taakse arjen köyhtyminen piilotetaan.
4. Kognitiivinen dissonanssi ja "porvarina leikkimisen" ansa
Miksi monet ihmettelevät tai jopa puolustavat leikkauksia, jotka osuvat heidän omaan nilkkaansa? Tähän vaikuttavat syvät psykologiset mekanismit:
- Kognitiivinen dissonanssi: Jos ihminen on äänestänyt tiettyä puoluetta tai aatetta, hänen on äärimmäisen vaikea myöntää itselleen tulleensa huijatuksi. Mieli pyrkii selittämään heikentyvän arjen parhain päin ja torjuu tosiasiat uhkaavana tietoaineksena.
- Porvarina leikkimisen ansa: Pien- ja keskituloisille myydään mielikuvaa siitä, että he kuuluvat "voittajien leiriin" ja että leikkaukset kohdistuvat vain "joihinkin muihin". Samastutaan hyväosaisiin ja uskotaan, että suurpääoman ja suuryritysten etu on automaattisesti myös tavallisen työntekijän etu.
- Asteittainen totuttaminen (Shifting baseline): Kun heikennykset tuodaan palasina – euro sinne, pari senttiä tänne – ihminen tottuu uuteen alempaan elintasoon. Muisto toimivasta ja ostovoimaisesta yhteiskunnasta haalistuu, ja heikentyneestä arjesta tulee "uusi normaali".
5. "Trickle-up" -moottori ja paikallistalouden kohtalo
Oikeistolaisessa talouspuheessa nojataan usein niin sanottuun "Trickle-down" -teoriaan eli valuma-oppiin: uskotaan, että suuryrityksille ja rikkaille annetut verohelpotukset "valuvat" aikanaan alas työntekijöille ja pienyrittäjille. Käytäntö on osoittanut tämän teorian toimimattomaksi kerta toisensa jälkeen.
Reaalitaloudessa toimii nimenomaan "Trickle-up" -moottori: Pienituloisen kulutusalttius on lähes 100 prosenttia. Jokainen pienituloiselle annettu tai jätetty euro menee välittömästi kiertoon – leipään, lääkkeisiin, lasten vaatteisiin ja paikallisiin palveluihin. Se on rahaa, joka pitää mikroyrittäjät, kivijalkaliikkeet ja kotimaiset sisämarkkinat elossa.
Kun ruohonjuuritason ostovoima vedetään kuiviin, paikallisten yritysten kassakoneet hiljenevät. Yhdeksän euron päivämyynti ei maksa yrittäjän vuokria tai laskuja. Kun ostovoima katoaa, tuloksena on konkurssiaalto, työttömyyden kasvu ja mureneva veropohja.
6. Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Ostovoima ei ole pelkkä tekninen numero taulukossa eikä yksittäinen prosentti palkkakuitissa. Se on yhteiskunnan verenkierto.
Yhden rahapussin teoria muistuttaa meitä siitä, että talous on kokonaisuus. Jos haluamme elinvoimaisen Suomen, jossa pienyrittäjät pärjäävät, palvelut toimivat ja ihmiset tulevat palkallaan toimeen, meidän on luovuttava pirstaleisista silmänkääntötempuista.
Kysymys kuuluukin jälleen: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme? Rakennammeko yhteiskunnan, jossa arjen ostovoima ja ihmisarvo turvataan kaikille, vai sallimmeko kehityksen, jossa ruohonjuuritaso kuivataan ja arjen piilokulut murskaavat tavallisen suomalaisen lompakon?
Valinta on aina meidän käsissämme.
Ostovoimamyytit Osa 3/3. Myytti oikeiston talousosaamisesta
Valtiontalouden murentamista suurpääoman ehdoilla
Sosiaalisessa mediassa ja poliittisessa keskustelussa toistetaan usein myyttiä siitä, että oikeisto – ja erityisesti Kokoomus – edustaisi jonkinlaista erityistä "talousosaamista". Kun tätä talousoppia ja sen käytännön tuloksia tarkastellaan ilman mielikuvamarkkinointia ja retorista verhoa, paljastuu karu todellisuus: valtion velka on aina Kokoomuksen johdolla kasvanut voimakkaasti, ja samaan aikaan valtion omaa tulopohjaa on leikattu tietoisesti.
Kyse ei ole valtiontalouden vastuullisesta hoidosta, vaan suuryritysten, pörssiyhtiöiden ja pääomasijoittajien liiketoimintatavoitteita palvelevasta politiikasta.
1. Verotuksen silmänkääntötemppu: Korotetaan paljon, alennetaan hieman
Yksi oikeistolaisen veropolitiikan oppikirjamaisimmista silmänkääntötempuista liittyy kulutusverotukseen ja yleiseen veroasteeseen. Kaava on tuttu ja toistuva:
- Ensin tehdään raskaat korotukset: Yleistä arvonlisäveroa (ALV) nostetaan roimasti (kuten korotus 24 prosentista 25,5 prosenttiin), ja samalla korotetaan lääkkeiden, joukkoliikenteen, kulttuurin ja terveydenhuollon asiakasmaksuja sekä omavastuita.
- Sitten tehdään kosmeettinen alennus: Myöhemmin tiettyjä maksuja tai veroja viilataan puoli prosenttia tai muutama euro alaspäin, ja tätä markkinoidaan näyttävästi "veronkevennyksenä" tai "kädenojennuksena kansalaisille".
Jos veroa ensin korotetaan kaksi pykälää ja sitten lasketaan puoli pykälää, verorasitus on lähtötasoon nähden yhä huomattavasti korkeampi. Tämä kikka siirtää verotuksen painopistettä suhteettomasti pieni- ja keskituloisille, joiden kaikesta tulosta valtaosa menee suoraan arjen kulutukseen. Samaan aikaan suurituloisille ja pääomille järjestetään aitoja, pysyviä verokevennyksiä.
2. Tulopohjan tietoinen leikkaaminen ja velkaantumisen kierre
Toinen talousoppiin kuuluva paradoksi on väite "talouden tasapainottamisesta", samalla kun valtion omasta tulopohjasta luovutaan järjestelmällisesti.
- Yhteisöveron ja hyvätuloisten veroalet: Kun yhteisöveroa lasketaan tai kaikkein suurituloisimpien verotusta kevennetään, valtion kassa menettää vuosittain satoja miljoonia – jopa miljardeja euroja.
- Alijäämän paikkaaminen velalla: Kun valtion tulopohja murenee omin päätöksin, syntynyttä aukkoa ei paikata verottamalla pääomia tai järjestämällä reilua veropohjaa, vaan ottamalla syömävelkaa.
- Laskun siirtäminen julkisille palveluille: Kun velkaantuminen kiihtyy, tulos esitetään "yllätyksenä" tai "pakona", jonka nojalla vaaditaan huutavia leikkauksia sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja järjestökentälle.
Tämä luo itseään toteuttavan kierteen: valtion tulot leikataan, synnytetään budjettivaje, otetaan lisää velkaa ja käytetään velkaantumista syynä hyvinvointivaltion rakenteiden purkamiselle.
3. Suuryritysten liike-elämän etu vs. Valtiontalouden hoito
Poliittisessa kielenkäytössä sekoitetaan usein kaksi täysin eri asiaa: suuryritysten liiketoimintaedun ajaminen ja koko valtiontalouden kestävä hoito.
| Osapuoli | Tavoite ja keinot | Vaikutus yhteiskuntaan |
|---|---|---|
| Aito valtiontalouden hoito | Vahva kotimainen ostovoima, toimivat julkiset palvelut, koulutettu työvoima, infra ja reilu kilpailu. | Pitää sisämarkkinat elinvoimaisina, tukee paikallisia pienyrittäjiä ja takaa sosiaalisen vakautensa. |
| Suurpääoman ja pörssiyhtiöiden etu | Halpa ja joustava työvoima, mahdollisimman alhaiset yhteisöverot, sääntelyn purku ja julkisten palveluiden yksityistäminen. | Kartuttaa osakkeenomistajien voittoja, mutta rapauttaa valtion veropohjaa ja heikentää työntekijöiden turvaa. |
Kun terveysjätit, pääomasijoittajat ja monikansalliset konsernit pääsevät sanelemaan talouspolitiikan linjan, julkinen sektori ei säästä rahaansa – se siirtää verovaroja yksityisiksi voitoiksi ja ostopalvelumaksuiksi. Terveyskeskusten ajaminen ahdinkoon ja soten siirtäminen pörssiyhtiöiden markkinoiksi on tästä oppikirjaesimerkki.
4. Kuka maksaa myytin hinnan?
Aito talousosaaminen edellyttää kokonaiskuvan hallintaa. Valtio ei ole pörssiyhtiö, jonka tehtävä on maksaa kvartaaliosinkoja pääomasijoittajille, eikä kansantalous toimi leikkaamalla arjen ostovoimasta.
Kun kotimarkkinat sakkaavat, pienyrittäjien myynti hiipuu ja työttömyys kasvaa, laskun maksaa aina tavallinen palkansaaja, työtön ja kivijalkayrittäjä. Oikeistolaisen talousopin myytti murenee heti, kun katsotaan kumpaa kassa-avainta käytetään: sitä, joka jättää miljonäärille enemmän käteen, vai sitä, joka pitää huolen siitä, että suomalaisella arjella ja paikallistaloudella on tulevaisuus.
Me rakennamme Osa 1/4
Suurkauppojen keskittyminen.
Ostovoima ja yhteisöllisyyden voima
Yhteiskunnallisessa keskustelussa törmää aika ajoin puheenvuoroihin, jotka pysäyttävät ja osuvat suoraan arjen kipupisteisiin. Katariina Souri nosti esiin vakavan pohdinnan S-ryhmän ja Keskon muodostamasta duopolista sekä "vihreän kortin" ympärille rakennetusta bonuskulttuurista. Tämä nosti esiin laajan ja syvällisen kysymyksen: mitä Suomen kaupparakenne, kuluttajien ostovoima ja pienyrittäjien elintila oikeasti tarkoittavat sen suhteen, millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Osuustoiminnan irvikuva ja duopolin valta
Katariina Sourin ( https://www.facebook.com/share/v/1DSoNYGN52/ ) analyysi osui naulan kantaan monessa kohtaa. Suomen päivittäistavarakauppa on keskitetty kahdelle jättiläiselle, joiden hallussa on yli 80 prosenttia markkinoista. Tällainen määräävä markkina-asema luo suhteettoman neuvotteluvoiman suhteessa maatalouden alkutuottajiin, elintarvikejalostajiin ja pienyrittäjiin.
Suurkauppojen bonusjärjestelmä toimii kuluttajalle tietynlaisena kytkykauppana ja maksuharhana. Bonukset eivät ole mitään kauppajätin hyvää hyvyyttään jakamaa lahjarahaa, vaan pieni palautus ylihinnasta, jonka kuluttaja on itse jo tuotteissaan maksanut. Samaan aikaan kun ruoan hinta nousee ja maatalouden alkutuottajat kipuilevat olemattomien katteiden kanssa, suuret ketjut käärivät ennätystuloksia ja levittäytyvät agressiivisesti uusille toimialoille – aina polttoaineista ja hotelleista pankkipalveluihin.
Osuuskaupalla oli alun perin kirkas ja hieno aatteellinen tehtävä: tarjota jäsenilleen edullisia tuotteita ja vahvistaa paikallista yhteisöä. Vuosikymmenten saatossa jättiläisestä on siis tullut vanhan sanonnan mukaisesti "hyvä renki, mutta huono isäntä". Kun osuuskaupasta tulee jättimäinen pörssiyhtiön tavoin toimiva koneisto, se alkaa syödä tieltään erikoisliikkeet, pienet leipomot, suutarit ja kivijalkakaupat.
Ostovoiman mureneminen pakottaa peltomarkettiin
Vaikka analyysi suurkauppojen vallasta on täysin oikea, kuluttajan syyllistäminen on kohtuutonta. Tavallinen suomalainen ei asioi peltomarketissa ja vinguta etukorttia pahuuttaan tai sokeasta uskollisuudesta ketjua kohtaan. Hän tekee niin siksi, että hänen on pakko.
Kun pienituloisen, eläkeläisen tai osa-aikatyöntekijän lompakko kuivataan sosiaaliturvan leikkauksilla, ALV:n nostoilla ja elinkustannusten nousulla, todellista valinnanvapautta ei enää ole. Jos käteen jäävien eurojen myötä ainoa vaihtoehto on ostaa halvinta mahdollista halpamerkin lenkkimakkaraa tai tarjoustuotetta, kuluttaja ei voi lähteä tukemaan paikallista erikoisliikettä tai tilamyymälää, vaikka halua olisi kuinka paljon.
Tämä on paha loukku: kun ihmisten ostovoima murenee, ihmiset äänestävät jaloillaan ja hakeutuvat sinne, mistä kaiken saa halvimmalla ja yhden katon alta. Ja mitä enemmän ihmiset hakeutuvat jättimarketteihin, sitä varmemmin viimeisetkin kyläkaupat ja paikalliset pienyrittäjät joutuvat laittamaan lapun luukulle.
Pienkauppojen kilpailukyky ja ruohonjuuritason ahdinko
Kivijalkayrittäjät ja pienet lähikaupat elävät täysin tavallisten, paikallisten ihmisten ostovoimasta. Pienyrittäjällä ei ole taustallaan miljardiluokan logistiikkakoneistoa, juristiarmeijoita eikä mahdollisuutta kompensoida yhden tuoteryhmän tappioita toisella.
Yhden lompakon teoriassa jokainen leikattu euro on joltakin paikalliselta yrittäjältä pois. Kun pienituloisen ostovoimaa heikennetään, se ei vaikuta suuryrityksen sijoitussalkkuihin, mutta se tappaa paikallisen parturimyyjän, leipurin tai kenkäkauppiaan liiketoiminnan.
Hallituksen ja päättäjien juhlapuheet yrittäjyyden tukemisesta muuttuvat tyhjäksi helinäksi silloin, kun samaan aikaan leikataan ruohonjuuritason kysyntää, nostetaan arvonlisäveroa ja vaikeutetaan mikroyritysten toimintaedellytyksiä. Suomen yrityksistä valtaosa on alle kymmenen hengen mikroyrityksiä, ja juuri he maksavat suurkauppojen keskittymisen ja ostovoimattomuuden kalleimman hinnan.
Yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen tulevaisuuden avaimena
Miten tämä kehitys sitten pysäytetään? Miten saamme elinvoiman palautettua kylille, kaupungeille ja ihmisten arkeen?
Ratkaisu ei löydy pelkästä valittamisesta tai menneiden muistelusta, vaan yhteen hiileen puhaltamisesta ja uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentamisesta.
- Paikallistalouden arvon ymmärtäminen: Meidän on alettava nähdä talous ihmisten välisenä yhteistyönä, ei pelkkänä Excel-taulukkona. Kun raha jää kiertämään omalle paikkakunnalle – pienyrittäjälle, paikalliselle tuottajalle ja lähipalveluihin – se luo työtä ja hyvinvointia suoraan omille naapureillemme.
- Pienosuustoiminta ja suoramyynti: Isojen keskusliikkeiden rinnalle tarvitaan pienten toimijoiden omia verkostoja. Suoramyyntiringit, paikalliset tuottajaosuuskunnat ja matalan kynnyksen työosuuskunnat ovat keinoja, joilla tuottaja ja kuluttaja kohtaavat ilman raskaita väliportaita.
- Pienyrittäjien aito tukeminen: Pienyrittäjyydelle on luotava reilut pelisäännöt. ALV-alarajan nostaminen, kohtuulliset hallinnolliset velvoitteet sekä julkisten hankintojen pilkkominen sellaisiin osiin, että myös paikallinen pikkuyritys voi niihin osallistua, ovat välttämättömiä toimia.
- Reilu sopimusyhteiskunta ja ostovoima: Työstä on maksettava sellainen palkka, että sillä tulee toimeen ilman luukulta luukulle juoksemista. Kun tavallisella palkansaajalla ja eläkeläisellä on ostovoimaa, he käyttävät palveluita, ostavat kotimaista ruokaa ja pitävät yhteiskunnan pyörät pyörimässä.
Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Kysymys hyvinvointivaltion tulevaisuudesta on ennen kaikkea arvovalinta. Haluammeko yhteiskunnan, jossa muutama jättimäinen konserni hallitsee kaikkea kauppaa, ruoantuotantoa ja palveluita samalla kun maaseutu ja kaupunkien kivijalat autioituvat? Vai haluammeko ihmisen kokoisen Suomen, jossa työlle annetaan arvo, pienyrittäjää tuetaan ja heikoimmasta pidetään huolta?
Tulevaisuus ei synny itsestään, vaan se tehdään omin käsin. Minun yrittäjäsydämeni sykkii edelleen vahvana yhteisöllisyydelle, reilulle palkanmaksulle ja ihmisarvoiselle työlle. Yhteen hiileen puhaltamalla voimme purkaa suuryhtiöiden ylivallan ja rakentaa tilalle yhteiskunnan, joka on elävä, oikeudenmukainen ja vahva kaikille.
Me rakennamme Osa 2/4
Mediaaniharha ja ostovoiman todellisuus
Laaja analyysi tilastollisesta silmänkääntötempusta, reaalituloista ja arjen eriarvoistumisesta
Esipuhe: Kun keskiarvoista tulee poliittinen suojakilpi
Poliittisessa keskustelussa ja sosiaalisen median väittelyissä toistuu säännöllisesti tietty kertosäe: ”Suomalaisten palkka- ja palkkiotulojen mediaani on noussut, joten kaikkien töitä tekevien ostovoima on kohonnut reilusti. Vain tukien varassa elävillä ostovoima on laskenut.”
Tämä väite kuullostaa ensisilmäyksellä tekniseltä ja vakuuttavalta, koska se nojaa virallisiin tilastolukuihin. Tarkemmin purettuna kyseessä on kuitenkin vaarallinen tilastollinen silmänkääntötemppu ja mediaaniharha.
Tässä kirjoituksessa perataan auki, miksi palkkamediaanin kasvu ei kerro tavallisen palkansaajan arjesta, miten ostovoima muodostuu reaalimaailmassa ja miksi leikkauspolitiikan väittäminen ”vain tuella eläviin kohdistuvaksi” on faktuaalisesti väärin. Kyse ei ole pelkästä tilastoteoriasta, vaan siitä, miten päätökset vaikuttavat satojentuhansien työntekijöiden, pienyrittäjien ja eläkeläisten jokapäiväiseen elämään.
1. Mediaanipalkka ei ole koko Suomi – Tilastoharhan anatomia
Tilastoissa mediaani tarkoittaa sitä keskimmäistä havaintoa: puolet ihmisistä ansaitsee enemmän ja puolet vähemmän. Kun julkisuudessa hehkutetaan esimerkiksi yli 4 100 euron kuukausittaista palkkamediaania, luodaan mielikuva siitä, että ”tavallinen suomalainen työntekijä” nauttii yli neljän tonnin tuloista ja heidän ostovoimansa porskuttaa kasvussa.
Tämä kehys kätkee sisäänsä kaksi vakavaa valuvikaa:
A. Satojen tuhansien matalapalkkaisten näkymättömyys
Suomen työmarkkinoilla on valtava joukko ihmisiä, joiden tulot eivät ole koskaan olleet lähelläkään neljää tuhatta euroa:
- Kaupan alan myyjät, ravintolatyöntekijät, siivoojat ja kiinteistönhoitajat.
- SOTE-alan hoitajat, varhaiskasvatuksen työntekijät ja hoiva-avustajat.
- Osa-aikaiset työntekijät, pätkätyöläiset ja vuokratyöntekijät.
Nämä satojatuhannet suomalaiset ansaitsevat kuukaudessa 1 800 – 2 800 euroa bruttona. Kun korkeampien tuloluokkien (kuten asiantuntijoiden, johdon ja erikoisalojen) palkat nousevat ja verohelpotukset kohdistuvat ylempään keskiluokkaan, tilastollinen mediaani ja keskiarvo hilautuvat ylöspäin. Tämä tilastollinen nousu ei kuitenkaan tuo ainuttakaan lisäeuroa matalapalkkaisen työntekijän tilille.
B. Lottomatematiikan mekaniikka
Kyseessä on eräänlainen lottomatematiikka. Jos sadan hengen ryhmässä kymmenen eniten ansaitsevan tulot nousevat tuhannella eurolla ja yhdeksänkymmenen muun tulot pysyvät paikallaan tai laskevat, ryhmän keskiarvo ja mediaani voivat näyttää kaunista kasvua. Paperilla ”ryhmän ostovoima parani”, mutta arjessa 90 prosenttia ihmisistä on aiempaa tiukemmalla.
2. Bruttopalkka vs. Reaalinen ostovoima – Yhden lompakon teoria
Sampsamaiseen tilastointiin lankeavat keskustelijat sekoittavat keskenään kaksi eri asiaa: bruttopalkan muutoksen ja reaalisen ostovoiman.
Ihmiset eivät elä bruttopalkalla, vaan sillä rahamäärällä, joka jää käteen pakollisten menojen jälkeen. Kuluttajalla on käytössään vain yksi lompakko, josta maksetaan niin verot, asumiset, terveydenhoito kuin ruokakauppa.
Ostovoimaa ei ratkaise pelkästään palkan numero, vaan se, mitä sillä numerolla saa kaupan kassalta. Viime vuosina tavallisen palkansaajan lompakkoa on verotettu ja koverrettu monesta eri suunnasta samanaikaisesti:
- Kulutusverojen korotukset (ALV 25,5 %): Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin tuntuu suhteellisesti kovimmin niissä lompakoissa, joissa kaikki tulo menee välittömästi arjen kulutukseen. Se on käänteisesti progressiivinen vero: mitä pienemmät tulot, sitä suuremman osan tuloistasi ALV vie.
- Lääkkeiden ja terveydenhuollon ALV- ja maksukorotukset: Lääkkeiden verokannan nosto (14 prosenttiin) ja perusterveydenhuollon asiakasmaksujen raju nosto (jopa 50 prosentin korotukset) leikkaavat suoraan sairaiden, eläkeläisten ja lapsiperheiden käytettävissä olevia tuloja.
- Lääke- ja hoitokattojen paukkuminen: Sairautta tai pitkäaikaishoitoa tarvitsevissa perheissä lääke- ja maksu-kattorajojen saavuttaminen jo alkuvuodesta tarkoittaa satojen eurojen ylimääräistä piikkiä arjen budjettiin.
- Asumisen ja energian menot: Kohonneet korot, vuokrat, hoitovastikkeet ja sähkön siirtomaksut syövät leijonanosan matala- ja keskituloisten palkasta ennen kuin ainuttakaan ruokaostosta on tehty.
Kun palkka nousee paperilla kaksi prosenttia, mutta ALV, terveyskeskusmaksut, lääkkeet ja asumiskustannukset nousevat viisi tai kymmenen prosenttia, reaalinen ostovoima on pakkasella.
3. Myytin murtaminen: "Vain tukien varassa eläviltä leikataan"
Ehkä kaikkein sitkein ja myrkyllisin poliittinen väite kuuluu, että sosiaaliturvaleikkaukset olisivat osuneet ”vain työelämän ulkopuolella oleviin, tukien varassa eläviin”. Tällä narratiivilla pyritään jakamaan kansa kahteen leiriin: ”ahkeriin veronmaksajiin” ja ”tuella eläviin”, joista jälkimmäisten ahdinko esitetään heidän omana syynään.
Tämä väite on täysin väärä. Oikeistohallituksen tekemät leikkaukset osuivat täydellä voimalla nimenomaan työssäkäyviin pienituloisiin:
A. 300 euron suojaosan poisto
Aiemmin työtön tai osa-aikainen työntekijä sai tienata 300 euroa kuukaudessa ilman, että se leikkasi työttömyysturvaa. Tämä suojaosa kannusti ottamaan vastaan lyhyitä keikkoja, sijaisuuksia ja osa-aikatyötä.
Suojaosan poistaminen tarkoitti suoraa, satojen eurojen kuukausittaista tulonmenetystä niille kymmenille tuhansille palkansaajille, jotka yhdistivät osa-aikatyötä ja soviteltua päivärahaa. Tiede ja tutkimus osoittivat, että suojaosa lisäsi osa-aikatyön tekemistä 23–32 prosenttia ilman kielteistä vaikutusta kokoaikatyöhön siirtymiseen. Sen poistaminen oli puhdas leikkaus työssäkäyvän ihmisen pussiin.
B. Asumistuen leikkaukset ja suojaosat
Yleisen asumistuen leikkaukset, omavastuuosuuksien nostot ja työtulovähennysten heikennykset kohdistuivat suoraan matalapalkkaisiin työntekijöihin, jotka asuvat kalliiden asumiskustannusten kaupungeissa. Siivooja, kaupan myyjä tai varhaiskasvatuksen opettaja ei asu kaupungissa huvikseen, vaan tehdäkseen työtä. Asumistuen leikkaus oli suora palkanalennus heidän arjessaan.
C. Lapsikorotusten lakkauttaminen
Työttömyysturvan lapsikorotusten poistaminen leikkasi suoraan lapsiperheiden ja yksinhuoltajien ostovoimaa – riippumatta siitä, tekivätkö he osa-aikatyötä vai olivatko he hakemassa uutta työtä.
Tutkimuslaitosten riippumattomat laskelmat vahvistavat, että näiden leikkausten yhteisvaikutus pienten puskureiden työntekijäperheille oli jopa 1 000 – 2 000 euroa vuodessa. Kyse ei siis ollut mistään ”pienestä pikkurahasta”, vaan massiivisesta ostovoiman leikkauksesta työssäkäyvältä kansalta.
4. Kiertokulun pysähtyminen ja pienen yrittäjän kujanjuoksu
Ostovoiman jakautumisella ei ole kyse vain yksilön sosiaalipolitikoinnista, vaan se määrittelee koko kansantalouden toiminnan. Tässä kohdassa törmäävät kaksi eri talouskäsitystä: Trickle-down (valumatalous) ja Trickle-up (alhaalta ylöspäin pyörivä talous).
Valumatalouden umpikuja (Trickle-down)
Valumatalousoppi väittää, että kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja suuryrityksille helpotuksia, raha ”valuu” ajan myötä kaikkien hyväksi.
Tämä oppi on kumottu sekä tieteessä että reaalimaailmassa. Hyvätuloisen rajakulutusalttisuus on matala: kun hyvätuloinen saa tuhat euroa lisää, hän ei osta kahta lenkkimakkaraa enempää, ei käy kahdessa parturissa yhtä aikaa eikä osta viittä paria lisäkenkiä kotimaiselta valmistajalta. Raha menee säästöihin, pörssiosakkeisiin, kiinteistöihin tai ulkomaanmatkoihin. Se poistuu kotimaisesta arjen kiertokulusta.
Alhaalta ylöspäin pyörivä moottori (Trickle-up)
Pienituloisen työntekijän, eläkeläisen ja lapsiperheen rajakulutusalttisuus on lähes 100 prosenttia. Jokainen heille jätetty tai annettu euro menee välittömästi kotimaiseen kiertoon:
- Lähikaupan kassalle ruokaostoksiin (josta valtio kerää ALV:n ja kauppias maksaa palkat).
- Paikallisen suutarin, leipurin, kampaajan tai autokorjaamon palveluihin.
- Apteekkiin ja asumisen maksuihin.
Kun matalapalkkaisten ja keskituloisten ostovoimaa leikataan, kotimaisen reaalitalouden moottori sammutetaan. Pienyrittäjä ei saa asiakkaita, kivijalkakaupat tyhjenevät ja työllisyys sakkaa. Pienyrittäjän suurin uhka ei ole työntekijän sosiaaliturva, vaan se, ettei tavallisella kansalla ole rahaa ostaa hänen tuotteitaan tai palveluitaan.
5. Yhteenveto: Miten murennetaan poliittinen tilastoteatteri?
Mitä opimme mediaaniharhasta ja ostovoimakeskustelusta?
- Älä sokaistu keskiarvoista: Kun joku hehkuttaa tilastollisen mediaanipalkan nousua, kysy heti: Miten tämä jakautuu? Mikä on matalapalkka-alojen reaalinen ostovoiman kehitys?
- Katso kokonaisuutta (Yksi lompakko): Ostovoimaa ei lasketa bruttopalkasta, vaan siitä, mitä jää käteen verojen, ALV:n, terveyskeskusmaksujen, lääkkeiden ja asumiskustannusten jälkeen.
- Lopeta vastakkainasettelu: Leikkaukset eivät kohdistuneet johonkin abstrakteihin ”tuella eläviin”, vaan suoraan työssäkäyviin osa-aikaisiin, pätkätyöläisiin ja lapsiperheisiin.
- Ymmärrä talouden kiertokulku: Talous ei pyöri herrojen taseista, vaan tavallisen kansan arjen ostovoimasta. Kun pienituloiselta leikataan, pienyrittäjän kassa tyhjenee.
Kun opimme lukemaan tilastojen taakse ja tunnistamaan poliittisen teatterin muotoilut, lakkaamme olemasta helppoja kohteita hienoille vaalilauseille. Reaalitodellisuus ja inhimillinen arki voittavat aina tilasto-Excelin.
Me rakennamme Osa 3/4
Hallituskin voi luoda työllisyyttä – ja tuhota sitä
Julkisessa keskustelussa ja sosiaalisen median kommenttikentissä toistetaan usein mantraa: "Ei mikään hallitus voi luoda työpaikkoja yksityiselle sektorille, se on täysin yritysten omissa käsissä." Väitetään, että valtio voi korkeintaan paisuttaa julkista sektoria tai jakaa keppiä työttömille, mutta itse työllisyyden kehitys olisi hallituksen vaikutusvallan ulkopuolella – ikään kuin sääilmiö, johon poliitikot voivat ottaa kantaa vain voivottelemalla.
Tämä väite on taloustieteellisesti ja reaalimaailman havaintojen valossa täysin kestämätön. Hallituksella on hallussaan maan kaikkein järeimmät talouspoliittiset työkalut: verotus, sosiaaliturvan rakenteet, julkiset hankinnat, investointituet ja lainsäädäntö. Näillä työkaluilla hallitus voi joko edistää työttömyyden kasvua ja ajaa yrityksiä konkurssiin – tai käänteisesti luoda edellytykset yksityisen sektorin kestävälle työllisyyskasvulle.
Kysymys ei ole koskaan siitä, voiko hallitus vaikuttaa työllisyyteen. Kysymys on siitä, miten se siihen vaikuttaa ja minkälaista tahtotilaa päätöksenteossa noudatetaan.
1. Miten hallitus edesauttaa työttömyyden kasvua?
Työttömyyden kasvattaminen ei vaadi aktiivista päätöstä "lisätä työttömyyttä". Se tapahtuu automaattisesti silloin, kun hallitus tekee ratkaisuja, jotka tuhoavat talouden moottorin eli kotimaisen kysynnän ja ostovoiman.
Ostovoiman leikkaaminen ja kysyntätyhjiö (Trickle Down -harha)
Suomen yrityskentästä valtaosa, yli 96 prosenttia, on alle 10 hengen mikroyrityksiä ja yksinyrittäjiä. Nämä kivijalkayrittäjät – kampaajat, leipurit, autokorjaamot, remonttimiehet, pikkukaupat ja kahvilat – eivät elä suuryritysten pörssikursseista tai kansainvälisestä pääomasta, vaan tavallisten suomalaisten arjen ostovoimasta.
Kun hallitus toteuttaa leikkauspolitiikkaa, jossa:
- leikataan pienituloisilta, työttömiltä ja eläkeläisiltä,
- poistetaan työttömyysturvan suojaosat, jotka mahdollistivat osa-aikatyön,
- nostetaan kulutusveroja (kuten yleistä arvonlisäveroa 25,5 prosenttiin),
tapahtuu välitön ketjureaktio. Pienituloisen ihmisen jokainen euro menee suoraan kulutukseen. Kun tämä euro otetaan pois, se on suoraan pois paikallisen yrittäjän kassakoneesta. Kun asiakkailla ei ole varaa ostaa palveluita, yrittäjän myynti sakkaa. Kun myynti sakkaa, yrittäjä ei palkkaa lisää väkeä, vaan joutuu irtisanomaan tai lopettamaan toimintansa. Leikkauspolitiikalla hallitus kylvää aktiivisesti työttömyyttä yksityiselle sektorille.
Julkisten hankintojen ja järjestöjen alasajo
Toinen yleinen harha on kuvitella julkinen ja yksityinen sektori toisistaan erillisiksi saariksi. Julkinen sektori on yksityisen sektorin suurin yksittäinen asiakas. Kun kunnat ja hyvinvointialueet rakentavat, sairaalat hankkivat laitteita, tai järjestöt tuottavat palveluita, rahat päätyvät suoraan yksityisille yrityksille.
Kun hallitus leikkaa sote-järjestöiltä, rakennushankkeista tai hyvinvointialueiden rahoituksesta:
- Yksityiset alihankkijat menettävät tilauksensa.
- Rakennusliikkeet ja huoltoyritykset ajautuvat konkurssiaaltoon.
- Inhimillisten palveluiden leikkaukset lisäävät syrjäytymistä, mikä heikentää ihmisten työkykyä pitkällä aikavälillä.
Työttömyys ei siis kasva työttömien "laiskuuden" vuoksi, vaan siksi, että hallitus on leikkauksillaan sammuttanut kysynnän moottorin.
2. Käänteinen suunta: Miten hallitus voi luoda ja edistää työllisyyttä?
Käänteisesti hallituksella on täydet mahdollisuudet luoda edellytykset yksityisen ja yhteisöllisen sektorin työllisyysloikalle, jos se valitsee kysyntää vahvistavan ja yritysten toimintaedellytyksiä tukevan linjan (so. Trickle Up -malli).
Ostovoiman vahvistaminen (Alhaalta ylöspäin -elvytys)
Kun politiikassa pidetään huolta pieni- ja keskituloisten ostovoimasta, raha kiertää paikallistaloudessa. Pienituloiselle ohjattu tuki palautuu välittömästi takaisin kauppaan ja palveluihin. Kuten yrittäjät ovat todenneet: palkkaaminen vaatii asiakkaita, ei pelkkää keppiä. Kun kivijalkayritysten ovet käyvät ja tilauskirjat täyttyvät, yrittäjille syntyy aito tarve ja mahdollisuus ottaa lisää työntekijöitä.
Suorat TKI- ja infrastruktuuri-investoinnit
Valtio voi luoda kymmeniä tuhansia työpaikkoja yksityiselle sektorille suunnatuilla strategisilla investoinneilla:
- Vihreä siirtymä ja energiaratkaisut: Valtion takaamat tai osittain rahoittamat suurhankkeet luovat tilauksia suomalaiselle teollisuudelle, suunnittelutoimistoille ja rakennusyhtiöille.
- Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopanostukset (TKI): Kohdennetut TKI-tuet antavat pk-yrityksille rohkeutta investoida uuteen teknologiaan ja tuotekehitykseen, mikä luo korkean lisäarvon työpaikkoja.
- Infrastruktuurin korjausvelka: Teiden, rautateiden ja tietoliikenneverkkojen kunnostaminen työllistää välittömästi maarakennus- ja kuljetusalaa kautta maan.
Sosiaaliturvan joustavuus ja suojaosat
Työllisyyttä edistetään poistamalla työn vastaanottamisen esteitä, ei lisäämällä sanktioita. Kun sosiaaliturvassa on toimivat suojaosat ja osa-aikatyön yhdistäminen turvaan on tehty joustavaksi, kynnys ottaa vastaan keikkaa, silpputyötä tai sovittua työtä madaltuu. Tämä toimii usein siltana kokoaikaiseen työllistymiseen ja vähentää pitkäaikaistyöttömyyden riskiä.
Työosuustoiminta ja mikroyrittäjyyden matala kynnys
Palkkatuen ja starttirahojen strateginen käyttö sekä työosuustoimintamallien (kuten Työosuuskunta Innetin kaltaisten ratkaisujen) tukeminen mahdollistavat sen, että vaikeasti työllistyvät tai osatyökykyiset pääsevät kiinni palkkatyöhön ja yhteisölliseen yrittäjyyteen. Tämä ei vain säästä sosiaalimenoja, vaan tuo ihmiset takaisin veronmaksajiksi ja paikallisen ostovoiman käyttäjiksi.
3. Kommenttikenttien uskomukset ja epäilyt: Miksi hallituksen kykyä vähätellään?
Verkkokeskusteluissa ja poliittisessa retoriikassa törmää toistuvasti väitteisiin, joissa hallituksen mahdollisuudet kielsitään kokonaan.
Esimerkki 1: "Ei hallitus voi luoda kuin julkisia työpaikkoja"
Julkisessa keskustelussa eräs kommentoija (Kari Tajakka) tiivisti tämän epäilyn näin:
"Ei mikään hallitus voi luoda kuin julkiselle puolelle työpaikkoja ja sitä nyt ei kukaan toivo. Siellähän on muutenkin jo ainakin 300 000 liikaa väkeä. Hallitus voi edesauttaa uusia työpaikkoja jos vain rahaa on, mutta ne tulevat yrityksiin. Nyt ei taida olla rahaa siihenkään."
Tämä väite perustuu syvään väärinymmärrykseen talouden kiertokulusta. Jos hallitus olettaa, että työpaikkoja syntyy yrityksiin vain sillä, että yrityksille annetaan verohelpotuksia samalla kun kansalaisilta leikataan, se aiheuttaa juuri sen rahapulan, johon kommentissa viitataan. Rahaa ei "ole", koska sitä ei päästetä kiertämään alhaalta ylöspäin. Kun valtio investoi ja pitää ostovoimasta huolta, rahaa riittää nimenomaan yksityisen sektorin työpaikkoihin.
Esimerkki 2: "Työpaikat syntyvät vain keppiä antamalla"
Toinen yleinen uskomus – jota nykyinenkin työllisyysretoriikka edustaa – väittää, että hallituksen ainoa keino työllisyyden parantamiseksi on leikata työttömyysturvaa ja pakottaa ihmiset hakemaan työtä:
"Kyllä töitä löytyy, kunhan työttömät pakotetaan ottamaan mitä tahansa työtä vastaan ja korvauksia leikataan riittävästi."
Tämä ajattelu ohittaa sen tosiasian, että työn hakeminen ei luo ensimmäistäkään uutta työpaikkaa, jos yrityksellä ei ole myyntiä tai tarvetta lisäkäsille. Vapaana oleva työpaikka edellyttää aina maksavaa asiakasta. Keppipolitiikka luo vain lisää köyhyyttä ja syrjäytymistä, mikä puolestaan syö entisestään yritysten asiakaspohjaa.
Yhteenveto: Kyse on aina arvovalinnasta ja tahtotilasta
Hallitus ei ole talouden passiivinen sivustakatsoja, vaan sen pääarkkitehti.
Kun hallitus päättää leikata pienituloisilta, korottaa kulutusveroja ja karsia julkisia investointeja, se tekee valinnan edesauttaa työttömyyden kasvua.
Kun hallitus puolestaan päättää vahvistaa tavallisten ihmisten ostovoimaa, panostaa koulutukseen ja TKI-toimintaan, joustavoittaa työn vastaanottamista ja investoi tulevaisuuteen, se tekee valinnan luoda uusia työpaikkoja nimenomaan yksityiselle sektorille.
Työllisyyden kehitys ei ole mystinen saatavuushäiriö tai pörssikurssien arpapeli. Se on suora seuraus siitä, minkälaista yhteiskuntaa ja talousmallia hallitus päättää rakentaa. Kyky luoda työllisyyttä on aina olemassa – kyse on siitä, löytyykö siihen poliittista tahtotilaa.
Me rakennamme Osa 4/4
Puhtia talouteen – Miten raha oikeasti kiertää?
Talous ei ole kylmä taulukko tai suljettu säästöpossu, vaan elävä verkosto, jossa raha liikkuu kädestä käteen. Kun tämä kierto toimii, yritykset myyvät, työntekijät saavat palkkaa ja valtio kerää veroja. Jos kierto pysähtyy, koko talous hyytyy.
Monelta unohtuu yksinkertainen perusasia: jokainen leikattu euro on pois jonkun tuloista ja jonkun yrityksen myynnistä.
Yhden lompakon harha: Miten raha liikkuu?
Yksityisessä taloudessa säästäminen voi olla hyve, mutta koko kansantaloudessa suora leikkaaminen toimii toisin:
- Julkinen raha on aitoa ostovoimaa: Kun sairaanhoitaja, opettaja, opiskelija tai eläkeläinen saa euroja, hän ei säilö niitä patjan alle. Hän ostaa ruokaa lähikaupasta, käy parturissa ja korjauttaa autonsa.
- Kassakone ei erottele euroja: Pienyrittäjän kassakoneelle julkisen sektorin työntekijän tai sosiaaliturvan saajan euro on täysin samanarvoinen kuin kenen tahansa muun euro.
- Vero palaa valtiolle: Kun raha kiertää, jokaisesta ostoksesta maksetaan arvonlisäveroa ja jokaisesta palkasta tuloveroa. Leikkaamalla ostovoimaa valtio leikkaa samalla omia tulevia verotulojaan.
Leikattu euro ei siis jää leijumaan valtion säästölippaaseen, vaan se katoaa suoraan paikallisilta markkinoilta ja yritysten kassoista.
Kaksi väitettä pohdittavaksi
Väite 1: "Julkisen sektorin palkat ovat vain kuluerä, eivät oikeaa rahaa."
Pohdittavaksi: Sairaanhoitajan tai opettajan palkasta maksetaan täysin samat verot ja ostetaan samat ruokaostokset kuin yksityisen sektorin työntekijän palkasta. Jos julkiselta sektorilta leikataan ostovoimaa, kärsiikö siitä ensimmäisenä paikallinen leipuri, autokorjaamo vai pörssiyhtiö?
Väite 2: "Valtion talous toimii täsmälleen samalla tavalla kuin kotitalouden budjetti."
Pohdittavaksi: Jos kotitalous jättää ostamatta uuden takin, perheelle jää enemmän rahaa käteen. Mutta jos valtio leikkaa tuhat euroa kansalaiselta, menettääkö valtio samalla arvonlisäverot, yrityksen tuloverot ja pahimmillaan työpaikan? Onko leikkaus silloin aito säästö vai omien tulojen pienentämistä?
Miten saadaan puhtia talouteen?
Talous ei nouse leikkaamalla kysyntää ja murentamalla ihmisten arjen turvaa. Talous nousee silloin, kun:
- Ihmisillä on uskoa tulevaisuuteen ja uskalletaan käyttää rahaa.
- Pienyrittäjillä on asiakkaita, joilla on varaa ostaa palveluita.
- Verotulot kertyvät tasaisesti siitä, että talouden pyörät pyörivät – alhaalta ylöspäin.
Raha on talouden verenkierto. Kun verenkierto toimii, koko keho voi hyvin.
Ja tiedätkö mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?
Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Äänestä!
Vielä on toivoa
Kuka on Leksa?
Palkkavarkaus ei ole hyväksyttävää.
9.10.2026 , 191 päivää vaaleihin
*
Kirjoitelmani
Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//
Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus
Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )
*
Sopimusyhteiskunnan pelisäännöt ja isäntävallan harha
Julkisessa ja sosiaalisen median keskustelussa törmätään toistuvasti erikoiseen ilmiöön: kun puhe kääntyy työntekijän oikeuksiin, sovittuihin palkkoihin tai työehtosopimusten (TES) noudattamiseen, keskustelun painopiste pyritään kääntämään nopeasti työntekijän velvollisuuksiin tai jopa vaatimuksiin työehtojen polkemisesta. Esiin nousee vertauksia siitä, kuinka palkan vaatiminen olisi "laiskuutta" tai "kohtuutonta", ja samalla esitetään hurjia vaatimuksia "työn alisuorittamisen kriminalisoimisesta".
Tämä asettelu sotii perustavanlaatuisesti oikeusvaltion, sopimusoikeuden ja terveellä pohjalla olevan markkinatalouden periaatteita vastaan. Työelämä pohjautuu molemminpuoliseen sopimukseen, jossa työllä on sovittu hinta ja työnantajalla on selkeät raamit liiketoimintansa pyörittämiseen.
1. Palkkavarkaus ja vähimmäisehtojen suoja
Termi palkkavarkaus (wage theft) tarkoittaa tilannetta, jossa työnantaja jättää tietoisesti tai järjestelmällisesti maksamatta työntekijälle lain, työehtosopimuksen tai työsopimuksen mukaiset palkat, ylityökorvaukset, vuorolisät tai loma-korvaukset.
Nykytilanteessa työntekijän tekemä myymälävarkaus tai kavallus johtaa nopeasti rikosoikeudelliseen tutkintaan ja seuraamuksiin, mutta työnantajan tekemä palkkojen maksamatta jättäminen katsotaan usein pelkäksi "riita-asiaksi", jota puitetaan siviilioikeudessa pitkien ja kalliiden prosessien kautta.
Palkkavarkauden selkeä kriminalisointi on välttämätön uudistus kahdesta syystä:
- Työntekijän suoja: Palkka on työntekijän ainoa keino kattaa asumisen, ruoan ja arjen elinkustannukset. Palkan pidättäminen on suora hyökkäys yksilön toimeentuloa vastaan.
- Rehellisen yrittäjän kilpailusuoja: Jos vilpillinen yritys jättää työehtosopimuksen mukaiset lisät maksamatta, se pystyy polkemaan hintoja vääristämällä kilpailua. Palkkavarkauden kriminalisointi suojelee niitä rehellisiä yrittäjiä, jotka hoitavat velvoitteensa ja maksavat tessin mukaista palkkaa.
Työehtosopimukset (TES) muodostavat vähimmäisraamit, joita mikään paikallinenkaan sopimus ei saa alittaa. Ne luovat alalle selkeät, kaikkia koskevat pelisäännöt.
2. Vastaväite: "Entä jos työntekijä alisuorittaa?"
Somen keskustelukentissä esitetään toistuvasti vastaväite: "Jos palkkavarkaus kriminalisoidaan, pitää myös työn tekemättä jättäminen tai alisuorittaminen kriminalisoida."
Tämä väite osoittaa perustavanlaatuista ymmärtämättömyyttä työlainsäädännöstä ja sopimusoikeudesta. Työnantajalla on jo nykyisellään kattava ja vahva johto- ja valvontaoikeus eli direktio-oikeus.
Jos työntekijä ei täytä työsopimuksen mukaisia velvoitteitaan, viivyttelee tai laiminlyö tehtäviään, työnantajalla on käytössään toimiva työkaluvalikoima:
- Työnjohdolliset huomautukset ja ohjeistus: Työnantaja voi puuttua työn laatuun ja tahtiin välittömästi.
- Kirjallinen varoitus: Laiminlyönneistä annetaan virallinen varoitus, jossa yksilöidään korjaustarpeet.
- Työsopimuksen irtisanominen tai purkaminen: Jos toiminta ei muutu, työnantajalla on oikeus päättää työsuhde.
- Vahingonkorvausvelvollisuus: Ilmeisissä tahallisuustapauksissa työntekijä voi olla myös korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta.
Työn tekemättä jättäminen on siten jo nyt sopimusrikkomus, johon lainsäädäntö antaa työnantajalle täydet valtuudet puuttua. Sen rinnastaminen rikosoikeudelliseen rangaistavuuteen on absurduutta, jolla yritetään peittää palkanmaksun laiminlyönti.
3. Työnantajan vastuu: Katelaskelmat ja hinnoittelu
Toinen yleinen selitys työehtojen polkemiselle on yrityksen "tiukka taloustilanne" tai "korkeat työvoimakustannukset". Keskustelussa syytetään usein tessin määräämiä lisiä tai vähimmäispalkkoja yrityksen kannattamattomuudesta.
Liiketoiminnan pyörittämiseen kuuluu aina yrittäjän riski ja ammattitaito. Palkanmaksu ja siihen liittyvät lakisääteiset sivukulut eivät tule yllätyksenä, vaan ne ovat täysin ennakoitavissa olevia kiinteitä kuluja:
- Hinnoittelun hallinta: Työnantajan velvollisuus on laskea tuotteidensa tai palveluidensa katteet siten, että ne kattavat kaikki lakisääteiset ja sopimuksenmukaiset työvoimakustannukset.
- Kustannusrakenne tiedossa: Ylitöiden, vuorolisien ja sosiaalimaksujen suuruus on tiedossa etukäteen. Jos palvelua ei pystytä hinnoittelemaan siten, että työntekijälle maksetaan ihmisarvoinen ja sopimuksenmukainen palkka, liiketoimintamalli on kestämättömällä pohjalla.
- Riskinkanto: Työntekijä myy aikaansa ja osaamistaan, ei kanna yrityksen liiketoimintariskiä. Riskin vastineeksi yrittäjä kerää yrityksen tekemän voiton. Tätä asetelmaa ei voida kääntää niin, että yrityksen huono kate maksatetaan työntekijän selkänahasta palkkoja polkemalla.
4. Keskustelukulttuurin vinoutuma ja isäntävallan paluu
Miksi sosiaalisen median keskustelu kääntyy niin herkästi työntekijän oikeuksia vastaan?
Kyse on syvään juurtuneesta mielikuvasta ja aatteellisesta jäänteestä, jossa työnantaja nähdään "hyväntekijänä" ja työntekijä "saajana" tai jopa kiittämättömänä osapuolena. Tässä ajattelutavassa palkanmaksu kehystetään melkein laupeudentyöksi, josta työntekijän pitäisi olla nöyrästi kiitollinen, sen sijaan että se nähtäisiin tasavertaisena sopimuksena kahden osapuolen välillä.
Kun normaalia palkkavaatimusta tai työehtosopimuksen noudattamista kutsutaan "laiskuudeksi" tai "lakkoherkkyydeksi", kyseessä on pyrkimys palata 1800-luvun isäntävaltaan. Siinä maailmassa isäntä määräsi ehdot ja palkat mielivaltaisesti, eikä työntekijällä ollut suojaa eikä oikeuksia.
5. Reilu sopimusyhteiskunta on kaikkien etu
Sopimusyhteiskunta ei toimi ilman molemminpuolista luottamusta ja selkeitä raameja. Palkkavarkauden kriminalisointi ja työehtosopimusten kunnioittaminen eivät ole yrittäjyysvastaisuutta – ne ovat reilun kilpailun ja kestävän talouden perusedellytys.
- Työllä on aina oltava palkka, jolla tulee toimeen.
- Työnantajan tehtävä on hallita hinnoittelunsa ja laskelmansa.
- Työntekijän tehtävä on hoitaa sovitut työtehtävänsä.
Kun näitä perussääntöjä noudatetaan molemmin puolin, luodaan vakautta, ostovoimaa ja reilua yrittäjyyttä, josta koko yhteiskunta hyötyy.
Tiedätkö kuka käyttää äänesi jollet sinä sitä käytä?
Sinun äänesi voima ei katoa sillä että sinä et sitä käytä. Äänestä!
Ja mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?
Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Äänestä!
Vielä on toivoa
Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria
27.8.2026 , päivitetty 11.10.2026, 189 päivää vaaleihin.
*
Kirjoitelmani
Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//
Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus
Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )
Miten hallitus toimii? Yrittäjyys on hallituksen pihtiotteessa
*
Tyhjä rahapussi
Osa 1/3 Kun asiakkaan rahapussi tyhjenee, tyhjenee yrittäjän kassakin
Pienyrittäjän ongelma ei aina ole yrittäjässä, tuotteessa tai yritysideassa. Jos asiakkaalla ei ole rahaa ostaa, ei hyväkään yritys elä. Pienen paikkakunnan yrittäjän näkökulmasta kyse ei ole vain yhdestä sulkeutuvasta liikkeestä. Kyse on siitä, kuinka paljon rahaa yhteisössä liikkuu ja kuinka suuri osa siitä jää kiertämään paikallisesti.
9 euroa päivässä
Kävin juuri eräässä pikkukaupassa. Kyseessä oli eläintarvikeliike, joka on lopettamassa toimintaansa. Kauppias totesi minulle jotain hyvin arkista mutta samalla pysäyttävää. Hänkin tarvitsee laskujensa maksajan. Ja palkkaa. Pelkkä yhdeksän euron päivämyynti huonoina päivinä ei siihen riitä. Siinäpä se yrittäjyyden perusasia oikeastaan onkin. Yritys ei elä sillä, että yrittäjä käy aamulla avaamassa oven. Se elää asiakkaista. Asiakkaiden euroista. Ja ennen kaikkea siitä, että asiakkailla on mahdollisuus käyttää niitä euroja. Kauppias sanoi vielä lauseen, joka jäi pyörimään mieleeni:
"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."
En tiedä tarkalleen, mitä hän sillä tarkoitti. Enkä halua tulkita hänen ajatuksiaan hänen puolestaan. Mutta lauseessa on jotakin olennaista. Jos suomalainen pienyrittäjä joutuu tilanteeseen, jossa suomalaiset asiakkaat eivät enää pysty ostamaan hänen tarjoamiaan tuotteita ja palveluita riittävästi, voidaan todella kysyä: mikä suomalaisessa taloudessa silloin oikein elättää ketä?
Yrittäjä ei voi myydä tyhjälle lompakolle
Olen viime viikkoina tavannut useita oman seutumme pienyrittäjiä. Kaksi heistä sanoi suoraan, etteivät he ole oman historiansa aikana nähneet näin huonoja aikoja. Se on aika pysäyttävä havainto. Nämä yrittäjät eivät edusta sellaista toimialaa, josta yhteiskunnan kannalta ensimmäisenä ajatellaan olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Eläintarvikkeet, erilaiset erikoisliikkeet, harrastukset, pienet palveluyritykset, kahvilat, ravintolat ja monet muut vastaavat kuuluvat helposti siihen osaan kulutusta, josta voidaan ensimmäisenä tinkiä.
Kun rahaa on vähän, ihminen priorisoi. Ensin asunto. Sitten sähkö. Sitten ruoka. Lääkkeet ja välttämätön terveydenhoito. Sen jälkeen katsotaan, mitä jää jäljelle. Ja jos mitään ei jää, pienyrittäjän kassakone ei kilise. Tämä on se asia, joka yrittäjyydestä puhuttaessa usein unohtuu.
Yrittäjä ei voi päättää, että ihmiset käyttävät enemmän rahaa.
Hän voi tehdä hyvän tuotteen. Hän voi palvella asiakkaansa hyvin. Hän voi hinnoitella tuotteensa järkevästi. Hän voi tehdä pitkää päivää. Mutta hän ei voi myydä ihmiselle, jolla ei ole rahaa.
Yksi rahapussi
Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksesta, jota kutsun tässä yhden rahapussin teoriaksi.
Se on hyvin yksinkertainen ajatus. Tavallisella ihmisellä on yksi rahapussi. Kun asuminen kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun ruoka kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun lääkkeet kallistuvat, rahaa jää vähemmän muuhun.
Kun verot tai maksut nousevat, rahaa jää vähemmän muuhun. Ja kun samaan aikaan epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy, ihminen alkaa vielä varmuuden vuoksi säästää niissäkin asioissa, joita hän aikaisemmin osti. Yksi euro ei silloin katoa taloudesta. Se vain jää käyttämättä siellä, missä se aikaisemmin kiersi. Tämä on pienyrittäjän kannalta valtava asia.
Jos kolmen tuhannen asukkaan yhteisössä jokainen joutuu vähentämään kulutustaan esimerkiksi vain muutamalla eurolla viikossa, alkaa kertymä olla jo huomattava. Kun tähän lisätään hintojen nousu ja verotuksen vaikutukset, puhutaan nopeasti kymmenistä tai jopa sadoista tuhansista euroista, jotka jäävät alueella kuluttamatta vuoden aikana. Ja juuri tässä kohtaa makrotalous muuttuu mikrotaloudeksi. Tilastossa se näkyy ehkä prosenttina. Pienen yrityksen kassassa se näkyy tyhjänä päivänä.
ALV ei ole vain numero laskelmassa
Olen pohtinut tätä myös arvonlisäveron näkökulmasta. ALV:sta puhutaan helposti prosentteina ja valtion verotuloina. Mutta yrittäjän ja asiakkaan näkökulmasta kyse on myös hinnasta. Jos tuote kallistuu verotuksen vuoksi, asiakas joutuu tekemään uuden valinnan: Ostanko tämän vai jätänkö ostamatta?
Yksittäisen tuotteen kohdalla ero voi tuntua mitättömältä. Mutta talousalueella on tuhansia ihmisiä ja miljoonia ostotapahtumia. Jos jokaisesta ostoksesta lähtee pieni lisäsumma pois kuluttajan muusta käytettävissä olevasta rahasta, kokonaisvaikutus ei enää ole pieni. Ja erityisesti pienellä paikkakunnalla raha on mielenkiintoinen asia. Sama euro voi kiertää paikallisesti monta kertaa. Asiakas ostaa tuotteen paikallisesta liikkeestä. Yrittäjä maksaa sillä palkkaa. Työntekijä ostaa ruokaa paikallisesta kaupasta. Kauppias maksaa palkkoja ja ostaa palveluita. Palveluyrittäjä käyttää rahaa jälleen jossakin toisessa yrityksessä.
Yksi euro voi tehdä monta kierrosta.
Mutta jos ensimmäistä ostosta ei tehdä, yksikään seuraavista kierroksista ei toteudu. Siksi ostovoiman katoaminen on paljon suurempi asia kuin pelkkä yksittäisen kaupan huono myyntipäivä.
Kun pieni yritys sulkee ovensa
Eläinkaupan lopettaminen voi näyttää ulkopuoliselle pieneltä asialta. Yksi kauppa vähemmän. Yksi liiketila tyhjäksi. Ehkä joku ostaa tuotteet jatkossa suuresta marketista tai verkkokaupasta. Maailma jatkaa pyörimistään. Mutta paikallisesti tapahtuu jotakin muuta. Yksi yrittäjä menettää toimeentulonsa. Ehkä työntekijä menettää työnsä. Liiketilan omistaja menettää vuokratulonsa. Paikallinen tilitoimisto menettää asiakkaan. Huoltoyhtiö menettää asiakkaan. Mainostaja menettää asiakkaan. Ja ennen kaikkea alueelta katoaa yksi paikka, jossa raha aikaisemmin kiersi.
Yksi yritys harvoin kaataa paikkakuntaa. Mutta kymmenien yritysten vähittäinen katoaminen tekee jo aivan toisenlaisen jäljen. Ensin lähtee yksi erikoisliike. Sitten toinen. Sitten kahvila. Sitten jokin palveluyritys. Lopulta ihmiset alkavat käydä muualla, koska omalla paikkakunnalla ei enää ole palveluita. Ja kun asiakkaat käyvät muualla, paikallinen yrittäjä menettää lisää asiakkaita. Siitä voi syntyä paikallisen talouden negatiivinen kehä.
Konkurssi ei ole vain numero tilastossa
Kun puhutaan konkursseista, puhutaan usein tilastoista. Konkurssien määrä kasvoi. Yrityksiä meni nurin. Yritystoiminta supistui. Mutta jokaisen konkurssin takana on ihminen. Yrittäjä, joka on ehkä käyttänyt yritykseensä vuosia. Hänellä on voinut olla yrityksessä kiinni säästöjään, omaisuuttaan ja valtava määrä omaa työtään. Ja sitten tulee hetki, jolloin laskelma ei enää toimi. Asiakkaita on liian vähän. Kulut ovat liian suuret. Rahaa tulee kassaan liian vähän. Lopulta yritystoiminta loppuu.
Siinä kohtaa yrittäjän elämä voi muuttua hyvin nopeasti. Eilen hän oli yrittäjä. Tänään hän miettii:
Mistä saan töitä? Mitä minä osaan? Kuka minut palkkaa? Miten maksan laskuni?
Tässä kohtaa tulee vastaan yrittäjyyden toinen puoli, josta puhutaan aivan liian vähän. Yrittäjyys on parhaimmillaan mahdollisuus. Mutta yrittäjyys on myös riski. Ja kun yritys kaatuu, yrittäjä ei välttämättä löydä uutta työpaikkaa seuraavana maanantaina.
"Mene töihin!"
Tässä on myös eräs yhteiskunnallisesti hyvin kummallinen piirre. Joskus yrittäjistä ja yrittäjyydestä puhutaan ikään kuin yrittäjä olisi jotenkin yhteiskunnan järjestelmän ulkopuolella. Yrittäjä on se, joka pärjää itse. Yrittäjä ei tarvitse yhteiskuntaa. Yrittäjä ottaa riskin ja kantaa seuraukset. Mutta mitä tapahtuu, kun riski toteutuu? Yritys loppuu. Yrittäjä jää ilman työtä. Ja yhtäkkiä sama ihminen, joka vielä hetki sitten työllisti ehkä itsensä tai muitakin, onkin työnhakija. Siinä tilanteessa voi olla aika karu tunne kuunnella yhteiskunnasta tuttua huutoa:
"Mene töihin!"
Niin. Mene töihin. Mutta minne? Tässä kohtaa pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä yrittäjyys oikeasti tarkoittaa. Yrittäjä ei ole kone. Hän on ihminen. Ja yritys ei ole irrallinen saareke. Se on osa ympäröivää yhteiskuntaa.
Suomalainen yrittäjä tarvitsee suomalaisia asiakkaita
Tässä päädymme takaisin siihen eläinkauppiaan lauseeseen.
"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."
Minusta lauseessa on paljon enemmän sisältöä kuin ehkä ensimmäisellä kuulemisella ymmärtää. Pienyrittäjän kannalta tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä yritysverotus tekee yritykselle. Ei riitä, että yrittäjälle luvataan parempaa toimintaympäristöä, jos samalla hänen asiakkaidensa ostovoima heikkenee. Ei riitä, että yritykselle annetaan veronkevennys, jos asiakas joutuu jättämään ostoksen tekemättä. Ei riitä, että yrittäjää kehotetaan investoimaan, jos yrittäjä katsoo tyhjää liiketilaansa ja miettii, mistä asiakkaat tulevat. Yritys tarvitsee kysyntää. Ja kysyntä tarvitsee ostovoimaa. Tämä on niin yksinkertainen asia, että sen pitäisi olla jokaisen yrittäjyyttä ja talouspolitiikkaa suunnittelevan ihmisen perusasioita.
Yrittäjyys alkaa ihmisestä
Minulle yrittäjyys ei ole ensisijaisesti suuryrityksiä, pääomaa tai pörssikursseja. Yrittäjyys alkaa ihmisestä. Se alkaa ihmisestä, joka huomaa tarpeen ja päättää tehdä asialle jotakin. Se voi olla eläinkauppa. Autokorjaamo. Kampaamo. Kahvila. Pieni metalliverstas. Siivousyritys. Tietotekniikkapalvelu. Hieromo. Kuljetusyritys. Tai jokin sellainen yritys, jota emme vielä tänään osaa edes kuvitella.
Näistä ihmisistä rakentuu suomalainen yrittäjyys. Siksi heidän toimintaympäristönsä pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia. Kun pieni yritys menestyy, hyöty ei jää vain yrittäjälle. Työpaikat lisääntyvät. Palvelut säilyvät. Rahaa jää paikkakunnalle. Verotuloja syntyy. Ihmisillä on mahdollisuuksia. Ja ennen kaikkea syntyy tunne siitä, että täällä kannattaa tehdä jotakin.
Mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Kun ostovoima katoaa, yritykset alkavat kadota. Kun yritykset katoavat, työpaikat vähenevät. Kun työpaikat vähenevät, ostovoima heikkenee entisestään. Ja silloin ollaan kierteessä, jonka katkaiseminen on paljon vaikeampaa kuin sen aloittaminen.
Kysymys ei siis ole vain yrittäjästä
Kun seuraavan kerran kuulemme uutisen yrityksen konkurssista, voisimme ehkä ajatella hetken muutakin kuin numeroa.
Mitä tapahtui?
Miksi asiakkaat vähenivät? Miksi ihmiset eivät enää ostaneet? Mihin heidän rahansa menivät? Oliko kyse yrityksen huonosta toiminnasta? Vai oliko kyse ympäröivän talouden muutoksesta? Ja ennen kaikkea: Mitä tapahtuu seuraavaksi sille ihmiselle, joka menetti yrityksensä? Yrittäjyyden edistäminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ihmisille sanotaan: "Ryhtykää yrittäjiksi."
Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että rakennetaan yhteiskunta, jossa yrittäjän asiakkailla on mahdollisuus käyttää rahaa. Sillä lopulta yrittäjän tärkein pääoma ei ole yrityksen nimi, hieno liiketila tai edes hyvä liikeidea. Se on asiakas, jolla on mahdollisuus ostaa.
Ja jos asiakkaan rahapussi tyhjenee, yrittäjän kassakin hiljenee. Ehkä juuri siksi tuo yhdeksän euron päivämyynti jäi mieleeni. Se ei ollut vain yhden eläinkaupan huono päivä. Se oli pieni ikkuna siihen, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan rahankierto alkaa hidastua. Ja siinä ikkunassa näkyi yrittäjä. Ihminen. Joka tarvitsee aivan saman asian kuin me kaikki muutkin:
riittävän toimeentulon elääkseen ja mahdollisuuden tehdä työllään jotakin merkityksellistä.
Millaisen Suomen sinä haluaisit rakentaa?
Osa 2/3 Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria
Politiikassa ja sosiaalisen median kiivaissa talousväittelyissä toistuu ilmiö, jossa julkista keskustelua hallitsevat helpot iskulauseet, pirstaleiset tilastopoiminnat ja mekaaniset selitysmallit. Puhutaan "ostovoiman keskimääräisestä kasvusta", "palkkaverotuksen keventämisestä" ja "välttämättömistä sopeutuksista". Samaan aikaan tavallisen suomalaisen arjessa – kaupan kassalla, apteekissa, asumiskuluissa ja palvelumaksuissa – reaalitodellisuus näyttää täysin toiselta.
Miksi ihmisten on niin vaikea hahmottaa kansantalouden ja oman lompakkonsa välistä kokonaiskuvaa? Miksi pieni veroale hehkutetaan suurena voittona, vaikka samalla ovenavauksella kuluttajalta viedään moninkertaisesti enemmän toisesta taskusta?
Vastaus piilee syvälle juurtuneissa ostovoimamyyteissä sekä perusperiaatteessa, jota voidaan kutsua yhden rahapussin teoriaksi.
1. Kotitalousvertaus ja "pesukone-ansa"
Yksi sitkeimmistä talousmyyteistä on julkisen talouden rinnastaminen tavallisen kotitalouden budjettiin. Iskulause "suu pussiin myöten" kuulostaa maalaisjärkeltä: jos perheellä on tiukkaa, leikataan menoja ja säästetään.
Kotitalous ja valtiontalous toimivat kuitenkin täysin eri lainalaisuuksilla:
- Kotitalouden säästäminen ei vähennä sen omia tuloja. Jos jätät uuden pesukoneen ostamatta, se raha jää säästöön pankkitilillesi.
- Valtion ja kansantalouden leikkaukset sen sijaan vähentävät suoraan muiden tuloja. Kun valtio leikkaa pienituloisen asumistuesta tai työttömyysturvasta, leikattu euro ei jää kellumaan tyhjiöön. Se on pois lähikauppiaan kassasta, paikalliselta leipurilta, kampaajalta ja huoltoasemalta.
Tämä on "pesukone-ansa": kun julkisesta taloudesta leikataan ruohonjuuritason ostovoimaa, sammutetaan samalla kotimaisen kysynnän moottori. Kun yrittäjien myynti laskee, yritykset joutuvat lomauttamaan tai kaatuvat konkurssiin, mikä puolestaan vähentää valtion verotuloja ja lisää sosiaalimenoja. Sopeutus leikkaa omia jalkojaan.
2. Yhden rahapussin teoria vs. pirstaleiset kuitit
Ero poliittisen puheen ja arjen välillä tiivistyy ajatukseen yhdestä rahapussista. Päättäjät esittelevät talouspäätöksiä mielellään yksittäisinä, erillisinä kuitteina: näytetään ansiotuloveroasteikon pientä kevennystä ja väitetään ostovoiman kasvavan.
Kuluttajalla ei kuitenkaan ole erillisiä pusseja verolle, lääkkeille, ruoalle ja palvelumaksuille. On vain yksi rahapussi, josta kaikki arjen menot maksetaan.
Kun katsotaan kokonaiskuvaa, nähdään miten ostovoima murenee vaivihkaa:
- Kulutusverojen korotukset: Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin iskee välittömästi jokaiseen ostokseen ruokaostoksista polttoaineeseen ja kodinkoneisiin.
- Arjen piilokulut ja maksukatot: Lääkkeiden ALV-nosto, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotukset ja lääkekaton nousu leikkaavat suoraan arjen käyttörahaa.
- Etuuksien ja suojaosien poisto: Työttömyysturvan 300 euron suojaosan poisto ja asumistuen leikkaukset eivät pelkästään leikkaa ostovoimaa, vaan estävät joustavan keikkatyön vastaanottamisen.
- Työmatkakulut: Työmatkavähennyksen omavastuun korottaminen syö palkkatyöläisen käteen jäävää tuloa.
Pieni veronkevennys palkkakuitissa sulaa kaupan kassalla ja apteekissa jo kuukauden ensimmäisinä päivinä. Rahapussi tyhjenee, vaikka paperilla väitetään toista.
3. Tilastollinen harha eli "Lotto-illuusio"
Toinen keskeinen syy sekannukseen on tilastollisten keskiarvojen sokea lukeminen. Otsikoissa julistetaan usein "palkansaajien ostovoiman keskimääräistä kasvua".
Tämä vertautuu lotto-illuusioon: Jos huoneessa on kymmenen henkilöä, joista yksi voittaa lotossa miljoonan ja yhdeksän muuta eivät mitään, huoneen henkilöiden "keskimääräinen varallisuus" on kasvanut sadallatuhannella eurolla per henkilö. Yhdeksällä ihmisellä ei silti ole varaa ostaa vieläkään edes kuppia kahvia.
Kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja pääomatulot kasvavat, nämä suuret summat nostavat tilastollista keskiarvoa plussalle. Samaan aikaan pieni- ja keskituloisten valtaosan reaalinen ostovoima heikkenee. Keskiarvo-otsikko toimii suojana, jonka taakse arjen köyhtyminen piilotetaan.
4. Kognitiivinen dissonanssi ja "porvarina leikkimisen" ansa
Miksi monet ihmettelevät tai jopa puolustavat leikkauksia, jotka osuvat heidän omaan nilkkaansa? Tähän vaikuttavat syvät psykologiset mekanismit:
- Kognitiivinen dissonanssi: Jos ihminen on äänestänyt tiettyä puoluetta tai aatetta, hänen on äärimmäisen vaikea myöntää itselleen tulleensa huijatuksi. Mieli pyrkii selittämään heikentyvän arjen parhain päin ja torjuu tosiasiat uhkaavana tietoaineksena.
- Porvarina leikkimisen ansa: Pien- ja keskituloisille myydään mielikuvaa siitä, että he kuuluvat "voittajien leiriin" ja että leikkaukset kohdistuvat vain "joihinkin muihin". Samastutaan hyväosaisiin ja uskotaan, että suurpääoman ja suuryritysten etu on automaattisesti myös tavallisen työntekijän etu.
- Asteittainen totuttaminen (Shifting baseline): Kun heikennykset tuodaan palasina – euro sinne, pari senttiä tänne – ihminen tottuu uuteen alempaan elintasoon. Muisto toimivasta ja ostovoimaisesta yhteiskunnasta haalistuu, ja heikentyneestä arjesta tulee "uusi normaali".
5. "Trickle-up" -moottori ja paikallistalouden kohtalo
Oikeistolaisessa talouspuheessa nojataan usein niin sanottuun "Trickle-down" -teoriaan eli valuma-oppiin: uskotaan, että suuryrityksille ja rikkaille annetut verohelpotukset "valuvat" aikanaan alas työntekijöille ja pienyrittäjille. Käytäntö on osoittanut tämän teorian toimimattomaksi kerta toisensa jälkeen.
Reaalitaloudessa toimii nimenomaan "Trickle-up" -moottori: Pienituloisen kulutusalttius on lähes 100 prosenttia. Jokainen pienituloiselle annettu tai jätetty euro menee välittömästi kiertoon – leipään, lääkkeisiin, lasten vaatteisiin ja paikallisiin palveluihin. Se on rahaa, joka pitää mikroyrittäjät, kivijalkaliikkeet ja kotimaiset sisämarkkinat elossa.
Kun ruohonjuuritason ostovoima vedetään kuiviin, paikallisten yritysten kassakoneet hiljenevät. Yhdeksän euron päivämyynti ei maksa yrittäjän vuokria tai laskuja. Kun ostovoima katoaa, tuloksena on konkurssiaalto, työttömyyden kasvu ja mureneva veropohja.
6. Yhteenveto: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Ostovoima ei ole pelkkä tekninen numero taulukossa eikä yksittäinen prosentti palkkakuitissa. Se on yhteiskunnan verenkierto.
Yhden rahapussin teoria muistuttaa meitä siitä, että talous on kokonaisuus. Jos haluamme elinvoimaisen Suomen, jossa pienyrittäjät pärjäävät, palvelut toimivat ja ihmiset tulevat palkallaan toimeen, meidän on luovuttava pirstaleisista silmänkääntötempuista.
Kysymys kuuluukin jälleen: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme? Rakennammeko yhteiskunnan, jossa arjen ostovoima ja ihmisarvo turvataan kaikille, vai sallimmeko kehityksen, jossa ruohonjuuritaso kuivataan ja arjen piilokulut murskaavat tavallisen suomalaisen lompakon?
Valinta on aina meidän käsissämme.
Osa 3/3 Myytti oikeiston talousosaamisesta
Valtiontalouden murentamista suurpääoman ehdoilla
Sosiaalisessa mediassa ja poliittisessa keskustelussa toistetaan usein myyttiä siitä, että oikeisto – ja erityisesti Kokoomus – edustaisi jonkinlaista erityistä "talousosaamista". Kun tätä talousoppia ja sen käytännön tuloksia tarkastellaan ilman mielikuvamarkkinointia ja retorista verhoa, paljastuu karu todellisuus: valtion velka on aina Kokoomuksen johdolla kasvanut voimakkaasti, ja samaan aikaan valtion omaa tulopohjaa on leikattu tietoisesti.
Kyse ei ole valtiontalouden vastuullisesta hoidosta, vaan suuryritysten, pörssiyhtiöiden ja pääomasijoittajien liiketoimintatavoitteita palvelevasta politiikasta.
1. Verotuksen silmänkääntötemppu: Korotetaan paljon, alennetaan hieman
Yksi oikeistolaisen veropolitiikan oppikirjamaisimmista silmänkääntötempuista liittyy kulutusverotukseen ja yleiseen veroasteeseen. Kaava on tuttu ja toistuva:
- Ensin tehdään raskaat korotukset: Yleistä arvonlisäveroa (ALV) nostetaan roimasti (kuten korotus 24 prosentista 25,5 prosenttiin), ja samalla korotetaan lääkkeiden, joukkoliikenteen, kulttuurin ja terveydenhuollon asiakasmaksuja sekä omavastuita.
- Sitten tehdään kosmeettinen alennus: Myöhemmin tiettyjä maksuja tai veroja viilataan puoli prosenttia tai muutama euro alaspäin, ja tätä markkinoidaan näyttävästi "veronkevennyksenä" tai "kädenojennuksena kansalaisille".
Jos veroa ensin korotetaan kaksi pykälää ja sitten lasketaan puoli pykälää, verorasitus on lähtötasoon nähden yhä huomattavasti korkeampi. Tämä kikka siirtää verotuksen painopistettä suhteettomasti pieni- ja keskituloisille, joiden kaikesta tulosta valtaosa menee suoraan arjen kulutukseen. Samaan aikaan suurituloisille ja pääomille järjestetään aitoja, pysyviä verokevennyksiä.
2. Tulopohjan tietoinen leikkaaminen ja velkaantumisen kierre
Toinen talousoppiin kuuluva paradoksi on väite "talouden tasapainottamisesta", samalla kun valtion omasta tulopohjasta luovutaan järjestelmällisesti.
- Yhteisöveron ja hyvätuloisten veroalet: Kun yhteisöveroa lasketaan tai kaikkein suurituloisimpien verotusta kevennetään, valtion kassa menettää vuosittain satoja miljoonia – jopa miljardeja euroja.
- Alijäämän paikkaaminen velalla: Kun valtion tulopohja murenee omin päätöksin, syntynyttä aukkoa ei paikata verottamalla pääomia tai järjestämällä reilua veropohjaa, vaan ottamalla syömävelkaa.
- Laskun siirtäminen julkisille palveluille: Kun velkaantuminen kiihtyy, tulos esitetään "yllätyksenä" tai "pakona", jonka nojalla vaaditaan huutavia leikkauksia sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja järjestökentälle.
Tämä luo itseään toteuttavan kierteen: valtion tulot leikataan, synnytetään budjettivaje, otetaan lisää velkaa ja käytetään velkaantumista syynä hyvinvointivaltion rakenteiden purkamiselle.
3. Suuryritysten liike-elämän etu vs. Valtiontalouden hoito
Poliittisessa kielenkäytössä sekoitetaan usein kaksi täysin eri asiaa: suuryritysten liiketoimintaedun ajaminen ja koko valtiontalouden kestävä hoito.
| Osapuoli | Tavoite ja keinot | Vaikutus yhteiskuntaan |
|---|---|---|
| Aito valtiontalouden hoito | Vahva kotimainen ostovoima, toimivat julkiset palvelut, koulutettu työvoima, infra ja reilu kilpailu. | Pitää sisämarkkinat elinvoimaisina, tukee paikallisia pienyrittäjiä ja takaa sosiaalisen vakautensa. |
| Suurpääoman ja pörssiyhtiöiden etu | Halpa ja joustava työvoima, mahdollisimman alhaiset yhteisöverot, sääntelyn purku ja julkisten palveluiden yksityistäminen. | Kartuttaa osakkeenomistajien voittoja, mutta rapauttaa valtion veropohjaa ja heikentää työntekijöiden turvaa. |
Kun terveysjätit, pääomasijoittajat ja monikansalliset konsernit pääsevät sanelemaan talouspolitiikan linjan, julkinen sektori ei säästä rahaansa – se siirtää verovaroja yksityisiksi voitoiksi ja ostopalvelumaksuiksi. Terveyskeskusten ajaminen ahdinkoon ja soten siirtäminen pörssiyhtiöiden markkinoiksi on tästä oppikirjaesimerkki.
4. Kuka maksaa myytin hinnan?
Aito talousosaaminen edellyttää kokonaiskuvan hallintaa. Valtio ei ole pörssiyhtiö, jonka tehtävä on maksaa kvartaaliosinkoja pääomasijoittajille, eikä kansantalous toimi leikkaamalla arjen ostovoimasta.
Kun kotimarkkinat sakkaavat, pienyrittäjien myynti hiipuu ja työttömyys kasvaa, laskun maksaa aina tavallinen palkansaaja, työtön ja kivijalkayrittäjä. Oikeistolaisen talousopin myytti murenee heti, kun katsotaan kumpaa kassa-avainta käytetään: sitä, joka jättää miljonäärille enemmän käteen, vai sitä, joka pitää huolen siitä, että suomalaisella arjella ja paikallistaloudella on tulevaisuus.
Ja mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?
Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?
Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina Persvako
Äänestä!
Vielä on toivoa
Yrittäjyys alkaa ihmisestä – ei suuryrityksestä
Minkälaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Suomen tärkein yritys ei välttämättä ole vielä olemassa. Se saattaa olla jonkun tavallisen suomalaisen päässä oleva idea, taito tai ajatus, jolle ei ole vielä annettu mahdollisuutta. Yrittäjyys ei synny suuryritysten päätöksistä vaan ihmisistä. Siksi yhteiskunta, joka haluaa lisää yrittäjyyttä, ei voi samanaikaisesti heikentää ihmisten ostovoimaa, turvallisuutta, osaamista ja uskoa tulevaisuuteen.
Kuka oikeastaan synnyttää yrittäjyyden?
Suomalaisessa talouskeskustelussa yrittäjyydestä puhutaan usein yritysten kautta. Puhutaan investoinneista, yritysveroista, suuryritysten kilpailukyvystä, vientiyrityksistä ja siitä, kuinka Suomeen pitäisi saada lisää investointeja. Kaikki nämäkin ovat tärkeitä asioita. Mutta keskustelusta unohtuu helposti yksi pieni yksityiskohta.
Yrityksiä eivät synnytä yritykset. Ihmiset synnyttävät yrityksiä.
Ennen kuin on yritys, on ihminen. Joku huomaa ongelman, johon voisi löytyä ratkaisu. Joku osaa korjata jotakin, jota muut eivät osaa. Joku leipoo, rakentaa, kuljettaa, ohjelmoi, suunnittelee, opettaa, hitsaa, hoitaa tai myy. Joku toinen huomaa, että omalla paikkakunnalla puuttuu palvelu, jota ihmiset tarvitsevat. Siinä on yrittäjyyden alku. Ei Excelissä. Ei ministeriön laskentamallissa. Eikä suuryrityksen hallituksen kokoushuoneessa. Se alkaa ihmisestä.
Suomen tärkein yritys saattaa olla vielä perustamatta
Tätä näkökulmaa kannattaa miettiä hetki. Kun valtio haluaa lisää työpaikkoja, katse suunnataan helposti olemassa oleviin yrityksiin. Toivotaan investointeja, tuotannon kasvua ja uusia työpaikkoja. Mutta entä ne ihmiset, jotka voisivat itse perustaa yrityksen? Entä se työtön metallimies, joka osaa tehdä jotakin sellaista, josta joku olisi valmis maksamaan? Entä lähihoitaja, joka tietää, että vanhuksille tarvittaisiin aivan uudenlainen palvelu? Entä nuori, joka osaa ohjelmoida? Entä käsistään taitava ihminen, joka voisi korjata, rakentaa tai valmistaa jotain? Entä se viisikymppinen tai kuusikymppinen ammattilainen, jonka vuosikymmenten aikana hankittu osaaminen jää käyttämättä vain siksi, ettei hän enää sovi työmarkkinoiden valmiiksi rakennettuun muottiin? He eivät ole yhteiskunnan käyttämätöntä massaa. He ovat potentiaalisia yrittäjiä. Ja ennen kaikkea he ovat ihmisiä, joiden osaamista yhteiskunnalla ei ole varaa hukata.
Yrittäjä tarvitsee asiakkaita, ei vain mahdollisuuden yrittää
Tässä kohtaa tullaan yrittäjyyden ehkä yksinkertaisimpaan totuuteen. Yrittäjä tarvitsee asiakkaita. Yritys voi olla kuinka hienosti perustettu tahansa, mutta jos asiakkailla ei ole rahaa ostaa, yrityksellä on ongelma. Siksi tavallisen ihmisen ostovoima ei ole vain sosiaalipoliittinen kysymys. Se on myös yrittäjyyspolitiikkaa. Kun pienituloisen ihmisen käytettävissä oleva raha vähenee, se näkyy nopeasti arjessa. Kahvilassa käydään harvemmin. Kenkiä ei osteta. Auton korjausta lykätään. Parturissa käydään harvemmin. Ravintolassa syödään harvemmin. Kodin remontti siirtyy. Yksi ihminen ei ehkä muuta tilannetta. Mutta jos sama tapahtuu tuhansille tai kymmenille tuhansille ihmisille, vaikutus kertautuu. Paikallinen yrittäjä huomaa sen ensimmäisenä kassakoneellaan. Tässä on mielestäni yksi suomalaisen talouskeskustelun suurista vääristymistä. Yrittäjää ajatellaan helposti verotuksen kohteena, mutta liian harvoin ajatellaan sitä, mistä yrittäjän asiakkaat saavat rahansa. Ostovoima on yrittäjyyden polttoainetta.
Suuryritys ei korvaa tuhatta pientä yrittäjää
Suuryrityksillä on oma tärkeä tehtävänsä. Ne työllistävät, investoivat, vievät tuotteita maailmalle ja tuovat Suomeen pääomia ja osaamista. Mutta suuryritys ja pieni yrittäjä eivät ole sama asia. Kun suuri yritys investoi, kyse on usein olemassa olevan liiketoiminnan laajentamisesta. Kun tavallinen ihminen ryhtyy yrittäjäksi, kyse voi olla kokonaan uuden toiminnan synnyttämisestä. Yksi perustaa autokorjaamon. Toinen perustaa kotipalveluyrityksen. Kolmas alkaa valmistaa jotakin pientä tuotetta. Neljäs huomaa, että verkossa voisi myydä palvelua, jota omalla paikkakunnalla ei ole koskaan ollut. Viides perustaa yrityksen, koska haluaa työllistää itsensä. Näistä pienistä puroista syntyy talouden todellinen virta. Ja juuri siksi minusta on kummallista puhua yrittäjyyden edistämisestä tavalla, jossa katse on jatkuvasti jo olemassa olevissa suurissa yrityksissä. Jos haluamme lisää yrittäjyyttä, meidän pitää katsoa ihmisiä.
Turvallinen ihminen uskaltaa yrittää
Yrittäjyys vaatii riskinottoa. Mutta riskinottoa ei pidä sekoittaa turvattomuuteen. On aivan eri asia päättää itse ottaa hallittu riski kuin joutua tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Jos ihmiseltä viedään toimeentulon turva, ostovoima, mahdollisuus kouluttautua ja usko siihen, että yhteiskunta auttaa tarvittaessa, ei synny automaattisesti yrittäjyyttä. Voi syntyä epätoivoa. Aito yrittäjyys tarvitsee rohkeutta, mutta rohkeus tarvitsee jonkinlaisen pohjan alleen. Siksi hyvinvointivaltio ja yrittäjyys eivät ole toistensa vastakohtia. Päinvastoin. Koulutus antaa ihmiselle osaamista. Terveydenhuolto ylläpitää toimintakykyä. Sosiaaliturva antaa mahdollisuuden ottaa hallittu riski ilman, että epäonnistuminen merkitsee koko elämän romahtamista. Ostovoima antaa yritykselle asiakkaat. Luottamus antaa ihmiselle uskalluksen yrittää. Näin syntyy yrittäjyyden infrastruktuuri.
Entä jos katsoisimme ihmisiä toisella tavalla?
Olemme tottuneet siihen, että ihminen näkyy yhteiskunnan laskelmissa menona silloin, kun hän ei ole töissä. Minusta pitäisi kysyä aivan toinen kysymys: Mitä tämä ihminen voisi tehdä, jos hänelle annettaisiin siihen mahdollisuus? Se muuttaa koko näkökulman. Työtön ei ole pelkkä työttömyystilaston numero. Hän voi olla tuleva työntekijä. Hän voi olla tuleva yrittäjä. Hän voi olla tuleva keksijä. Hän voi olla tuleva työnantaja. Tai hän voi yksinkertaisesti olla ihminen, joka tarvitsee hetken aikaa päästäkseen takaisin jaloilleen. Ihmiset eivät ole yhteiskunnan kuluerä. Ihmiset ovat yhteiskunnan tuotantokyky. Ja ehkä vielä tärkeämpää: ihmiset ovat yhteiskunnan tulevaisuus.
Yrittäjyyspolitiikka pitäisi aloittaa ruohonjuuritasolta
Jos todella haluamme Suomeen lisää yrittäjyyttä, meidän pitäisi kysyä: Miten tavallinen ihminen uskaltaa perustaa yrityksen? Miten hänen osaamisensa tunnistetaan? Miten ensimmäiset asiakkaat löytyvät? Miten epäonnistumisen riskiä voidaan pienentää? Miten paikallinen ostovoima säilytetään? Miten koulutusta ja osaamista vahvistetaan? Ja ennen kaikkea:
Miten rakennamme yhteiskunnan, jossa ihmisellä on mahdollisuus yrittää ilman, että hänen täytyy ensin pudota pohjalle?
Tässä on mielestäni yrittäjyyden todellinen ydin. Suomen seuraava menestystarina ei välttämättä synny suuryrityksen tutkimuslaboratoriossa.
- Se voi syntyä autotallissa.
- Keittiön pöydän ääressä.
- Pienen työpajan nurkassa.
- Tietokoneen ääressä.
- Tai työttömän ihmisen mielessä.
Siksi meidän pitäisi lopettaa ihmisten tarkasteleminen pelkkinä kustannuksina ja alkaa nähdä heidät potentiaalina.
Suomen tärkein työpaikka ei ehkä ole vielä olemassa.
Se voi olla sellaisen ihmisen päässä, jolla ei juuri nyt ole työpaikkaa. Ja Suomen tärkein yritys voi olla sellainen, jota ei ole vielä perustettu. Siksi yrittäjyyden tukeminen ei ensisijaisesti tarkoita olemassa olevien suuryritysten tukemista. Se tarkoittaa ihmisten mahdollisuuksien tukemista.
Sillä yrittäjyys alkaa aina ihmisestä.
Varoitus työttömälle työnhakijalle.
Ennenkuin ryntäät marjoja poimimaan lisätienestin toivossa. Tutustu riskeihin. ( Yrittäjäksi vaikka väkisin )
Marjametsä – työttömän uusi mahdollisuus vai byrokraattinen ansa?
Valtiovarainministeri Riikka Purra ja useat muut hallituspoliitikot ovat julkisuudessa haikailleet suomalaisia työttömiä ja nuoria marjametsiin paikkaamaan ulkomaisen työvoiman jättämää aukkoa. Tämä nostalginen visio, joka kumpuaa usein lapsuuden mustikkaretkistä, sivuuttaa kuitenkin täysin ne vakavat taloudelliset ja oikeudelliset riskit, joita nykyinen hallituksen itseaiheuttama uusi sosiaaliturvajärjestelmä asettaa työttömälle työnhakijalle.
Vaikka poliitikot peräänkuuluttavat omatoimisuutta, sama hallitus on purkanut kannustimet, kuten 300 euron suojaosan, tehden pienistäkin lisäansioista monelle kannattamattomia. Pahimmillaan marjastukseen innostuva työtön voi joutua viranomaisloukkuun: jos toiminta katsotaan säännölliseksi, hänet voidaan hyvin helposti luokitella päätoimiseksi yrittäjäksi, jolloin työttömyysturva katkeaa kokonaan.
Moni haikaileva, Purra mukaan lukien, ei tunnu huomioivan, että marjametsään lähteminen vaatii työttömältä usein täysin olemattomia resursseja – kuten autoa ja polttoainetta – samalla kun se sisältää 100-prosenttisen yrittäjäriskin ilman turvaverkkoja. Hallituksen sosiaaliturva edellyttää ettei omia säästöjä ole käytettävissä. Tällä sivustolla pureudumme siihen, miksi marjanpoiminnasta on tehty ideologinen kysymys ja miksi "matka yrittäjyyteen" ei missään tapauksessa pitäisi alkaa pakon tai byrokraattisen ansan kautta.
Tässä on varoituslista työttömälle työnhakijalle, joka suunnittelee marjastamista. Lähdeaineisto korostaa, että vaikka marjastus on perinteisesti nähty hyvänä lisätienestinä, nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä ja lainsäädäntö sisältävät useita byrokraattisia ansoja, jotka voivat johtaa tukien menetykseen.
1. Marjat omaan käyttöön (Harrastustoiminta)
Marjojen poimiminen omaan käyttöön on yleensä turvallisinta, mutta siinäkin on huomioitava tiettyjä riskejä:
- Aktiivisuuden ja työnhaun ristiriita: Työttömän on oltava välittömästi työmarkkinoiden käytettävissä. Jos vietät päivät pitkät kaukana metsässä, viranomainen voi tulkita, ettet ole tavoitettavissa tai valmis ottamaan työtä vastaan, mikä voi johtaa karenssiin tai etuuksien katkeamiseen.
- Kustannusriski: Marjapaikoille kulkeminen vaatii usein auton ja polttoainetta. Työttömän niukassa taloudessa bensiinikustannukset voivat nousta suuremmiksi kuin marjojen arvo, varsinkin jos marjapaikkoja joutuu etsimään kaukaa.
- Fyysinen rasitus: Teollinen marjanpoiminta on erittäin raskasta työtä, joka vaatii kovaa kuntoa. Huonokuntoiselle työttömälle metsään lähteminen voi olla terveysriski.
- Kyttäyksen pelko: Lähteissä mainitaan "kelakyttääjät" ja ilmiantajat. Vaikka poimisit vain omaan käyttöön, järjestelmällinen toiminta voi herättää epäilyksiä luvattomasta tulonhankinnasta.
2. Marjojen myynti (Esimerkiksi torilla itse myydyt marjat)
Marjojen myynti sisältää vakavimpia taloudellisia riskejä, vaikka tulo onkin periaatteessa verovapaata.
- Suojaosan puuttuminen: Hallitus on poistanut työttömyysturvasta 300 euron suojaosan. Tämä tarkoittaa, että jokainen ansaittu euro leikkaa työttömyysetuutta heti ensimmäisestä eurosta alkaen.
- Toimeentulotuen 100 % leikkuri: Jos saat toimeentulotukea, Kela vähentää marjatulot tuesta täysimääräisesti. Käytännössä teet raskaan työn metsässä ilmaiseksi, koska ansaittu raha poistuu suoraan tuestasi.
- Yrittäjäksi luokitteleminen: Tämä on suurin riski. Jos poiminta on säännöllistä ja tulot huomattavia, viranomainen voi tulkita sinut päätoimiseksi yrittäjäksi tai itsetyöllistetyksi. Tällöin työttömyysturva katkeaa kokonaan, koska et ole enää työtön työnhakija.
- Tilisiirtojen vaara: Kaikki tilille tulevat suoritukset näkyvät Kelalle. Lähteet varoittavat, että jopa pienet summat voivat käynnistää selvitysrumban, joka viivästyttää tukien maksatusta viikoilla ja aiheuttaa taloudellista hätää.
- Yrittäjäriskin kantaminen: Myydessäsi marjoja kannat 100-prosenttisen yrittäjäriskin ilman yrityksen puskureita tai sosiaaliturvaa. Jos sato on huono tai et saa marjoja kaupaksi, olet menettänyt matkakulut ja työpanoksesi ilman mitään turvaa.
Yhteenveto työttömän muistilistaksi:
- Vältä säännöllisyyttä, jottei toimintaa tulkita yrittäjyydeksi.
- Muista, että jokainen ansaittu euro vähennetään toimeentulotuestasi.
- Varaudu siihen, että omatoimisuudesta saattaa seurata selvityspyyntöjä ja tukien maksatuksen viivästymistä.
- Punnitse tarkkaan matkakustannukset suhteessa saatuun hyötyyn.
- Yrittäjyys on identiteetti ja oma päätös, mutta viranomainen voi "pakottaa" sinut yrittäjästatukseen vastoin tahtoasi, jos myyntitoimintasi on aktiivista.
Yrittäjyys identiteetti vs viranomaispäätös
Jos viranomainen, kuten Kela tai TE-toimisto, tekee päätöksen henkilön puolesta koskien yrittäjyyttä tai itsensä työllistämistä marjanpoiminnalla, se sotii syvällisesti "Matkalla yrittäjyyteen" -artikkelin esittämiä perusperiaatteita vastaan. Artikkelin mukaan yrittäjyys on sisäinen kasvuprosessi ja henkilökohtainen valinta, jota kukaan ulkopuolinen ei voi sanella.
Tässä on keskeisiä kohtia, joissa viranomaispäätös on ristiriidassa näkemyksesi kanssa:
- Päätösvallan riistäminen yksilöltä: Artikkeli korostaa, että yrittäjyyspäätöstä ei kukaan tee henkilön puolesta, vaan se on yksilön oma yrittäjämäinen päätös. Jos viranomainen luokittelee poimijan yrittäjäksi vastoin tämän omaa tahtoa (esimerkiksi säännöllisen toiminnan perusteella), se rikkoo periaatetta, jonka mukaan yrittäjyys on vapaaehtoista ja omaehtoista.
- Motivaation lähde (Sisäinen vs. Ulkoinen): Artikkeli opastaa selvittämään, onko motivaatio omaa tahtoa vai ulkoapäin säädeltyä. Viranomaispäätös, joka pakottaa tai "rankaisee" omatoimisuudesta luokittelemalla sen yrittäjyydeksi, on puhtaasti ulkoinen tekijä, joka ei tue kestävän yrittäjäidentiteetin syntymistä.
- Yrittäjyys identiteettinä, ei vain statuksena: Näkemyksessäsi yrittäjyys on identiteetti, johon kasvetaan vähitellen. Viranomaisjärjestelmä taas näkee yrittäjyyden usein vain teknisenä statuksena, jota käytetään perusteena sosiaaliturvan katkaisemiseen. Lähteissä todetaankin, että järjestelmä saattaa tulkita työttömän työllistyvän "omassa työssään", jos hän viettää metsässä aikaa järjestelmällisesti, mikä katkaisee työttömyysturvan.
- Hämmennyksen ja riskin hallinta: Artikkelissa hämmennys nähdään voimavarana, jonka kautta yksilö punnitsee ideaansa suhteessa itseensä. Viranomaisen tekemä mielivaltainen päätös luo kuitenkin sellaista ennalta-arvaamatonta riskiä, jota yksilön on mahdoton hallita järkevästi. Tämä sotii sitä periaatetta vastaan, että yrittäjän on oltava tietoinen riskeistään ja hallittava niitä itse.
- Aktiivisuus vs. Piilottelu: "Matkalla yrittäjyyteen" kannustaa aktiivisuuteen, verkostoitumiseen ja oman osaamisen esiintuomiseen. Nykyinen järjestelmä ja viranomaisten "kyttääminen" taas pakottavat ihmiset toimimaan salassa ja välttelemään aktiivisuutta, jotta tukia ei menetettäisi. Tämä on täydellinen vastakohta artikkelin ihanteelle yrittäjämäisestä elämäntavasta.
Yhteenvetona voidaan todeta, että siinä missä "Matkalla yrittäjyyteen" näkee yrittäjyyden positiivisena itsetoteutuksena ja mahdollisuutena, viranomaispäätöksellä langetettu yrittäjästatus marjanpoiminnassa näyttäytyy lähteiden mukaan pikemminkin byrokraattisena ansaana ja rangaistuksena omatoimisuudesta.
Työn hinta marjametsällä
Lähteissä analysoidaan tarkasti juuri tätä ilmiötä: vaikka nimellinen korvaus (kuten se 40–45 euroa) pysyisi samana, sen reaaliarvo ja työntekijän käteen jäävä hyöty pienenevät useasta eri suunnasta tulevan paineen vuoksi.
Tässä on lähteiden mukainen analyysi siitä, miksi kuvailemasi tilanne on työn tekijälle ja pienyrittäjälle kestämätön:
- "Rahapusseja on vain yksi" ja ostovoiman kierre: Lähteissä korostetaan, että kun työn hintaa painetaan alas ja samalla sosiaaliturvaa leikataan, paikallinen ostovoima hiipuu. Vaikka poimija saisi marjoistaan saman summan kuin ennen, ALV-korotukset, terveysmaksut ja muut elinkustannusten nousut vievät "yhdestä rahapussista" niin suuren osan, ettei ansaittu raha riitä enää entiseen tapaan perusmenoihin.
- Työn markkinahinnan "halpuuttaminen": Lähteissä kritisoidaan poliittista tahtotilaa, jossa työn markkinahinta halutaan painaa tasolle, jolla se kilpailee halvimman ulkomaisen työvoiman kanssa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa suomalaisen on mahdotonta pyytää työstään hintaa, joka kattaisi elämisen kulut ja yrityksen kiinteät menot.
- Arvon hämärtyminen ostajan ja myyjän välillä:
- Myyjälle (työttömälle/poimijalle): Työ on muuttunut vähemmän arvokkaaksi, koska hallitus on poistanut suojaosat ja ansiotulovähennykset. Toimeentulotukea saavalle marjaämpärin arvo on käytännössä nolla, koska jokainen ansaittu euro leikkaa tukea saman verran.
- Ostajalle (kuluttajalle): Marjat ovat kalliimpia, koska kaupallinen poiminta on kriisissä ja tarjonta vähenee. Lisäksi kuluttajilla on kipuraja sille, mitä he voivat marjoista maksaa; jos poimijalle maksettaisiin säällinen elämiseen riittävä palkka sivukuluineen, ämpärillisen hinta nousisi tasolle, jota moni ei enää pysty maksamaan.
- Yrittäjäriskin kasvu: Kun marjan hinta ei ole noussut suhteessa muihin kustannuksiin (kuten polttoaineeseen), poimijan kantama 100-prosenttinen yrittäjäriski muuttuu raskaammaksi. Lähteissä mainitaan, että mustikkakilosta saatava korvaus saattoi olla suhteellisesti parempi jopa 70-luvulla kuin nykyään.
Yhteenvetona voidaan todeta, että ilanne on klassinen kannustinloukku ja arvonalennus: järjestelmä vaatii aktiivisuutta, mutta samalla se syö työn tekemisen taloudellisen pohjan ja siirtää kaiken riskin yksilölle. Työn hinnan devalvaatio ei kurjista vain työtöntä, vaan se nakertaa koko yhteiskunnan ja pienyrittäjien elinedellytyksiä.
Miten tuon puhdistamisen kanssa?
Puhdistanko mustikat vai en – kannattaako niitä edes kerätä?
Joskus kaikkein yksinkertaisin kysymys paljastaa jotain paljon suurempaa. Tällä kertaa se kysymys on: kannattaako mustikat puhdistaa ennen myyntiä vai ei? Kun asiaa alkaa laskea, huomaa nopeasti, ettei kyse ole pelkästään mustikoista. Kyse on työn arvosta, ajankäytöstä ja siitä, kannattaako pienimuotoinen ahkeruus Suomessa enää lainkaan.
Lähdetään liikkeelle yksinkertaisesta esimerkistä.
Puhdistetun mustikkaämpärin hinta olisi 45 euroa ja puhdistamattoman 30 euroa. Lisäksi oletetaan, että puhdistamatonta mustikkaa menee kaupaksi noin 40 prosenttia enemmän kuin puhdistettua.
Matematiikka näyttää ensi silmäyksellä tältä:
- Puhdistettu: 1 ämpäri × 45 € = 45 €
- Puhdistamaton: 1,4 ämpäriä × 30 € = 42 €
Erotus on ainoastaan kolme euroa.
Jos tarkastelu lopetetaan tähän, puhdistetun mustikan myynti näyttää hieman kannattavammalta. Mutta tämä laskelma unohtaa kaikkein tärkeimmän asian: ajan.
Aika on arvokkaampaa kuin kolme euroa
Mustikoiden poimimiseen kuluu helposti muutamasta tunnista useisiin tunteihin riippuen marjapaikoista. Kun mukaan lisätään puhdistaminen, voidaan puhua jopa kuuden tai seitsemän tunnin kokonaistyöstä yhtä ämpärillistä kohden.
Tässä kohtaa kannattaa pysähtyä miettimään asiaa toisesta näkulmasta.
Jos puhdistamiseen kuluva aika käytettäisiin uuden ämpärillisen poimimiseen, saattaisi puhdistamattomien mustikoiden myynti muuttua selvästi kannattavammaksi. Kahden puhdistamattoman ämpärillisen myynti 30 euron kappalehintaan tuottaisi jo 60 euroa, mikä ylittää yhden puhdistetun ämpärillisen 45 euron tuoton selvästi.
Toisin sanoen kysymys ei olekaan enää siitä, kummasta saa kolme euroa enemmän, vaan siitä, mihin oma aikansa kannattaa käyttää.
Puhdistamiseen vai poimimiseen?
Mutta ovatko hinnat edes realistisia?
Todennäköisesti eivät ainakaan kaikissa tilanteissa.
Suoramyynti kuluttajille mahdollistaa huomattavasti paremman hinnan kuin marjojen myynti teollisuudelle. Jos mustikka päätyy teollisuuden ostopisteeseen, saattaa 10 litran ämpärillisestä saada vain noin kymmenen euroa tai hieman enemmänkin riippuen vuoden hintatasosta.
Silloin koko laskelma muuttuu täysin.
Jos kuluttajien kipuraja tulee vastaan jo 40–50 euron hinnoissa, ei puhdistetun marjan korkeampaa hintaa välttämättä ole mahdollista saada markkinoilta lainkaan. Halvempi puhdistamaton marja voi puolestaan kiinnostaa useampia ostajia.
Nopeasti myyty marja on usein parempi vaihtoehto kuin täydellisesti puhdistettu marja, joka jää odottamaan ostajaansa.
Entä jos työstä ei jää mitään käteen?
Tässä kohtaa tullaan huomattavasti ikävämpään kysymykseen.
Kannattaako mustikoita edes kerätä?
Jos henkilö saa toimeentulotukea, jokainen ansaittu euro vähennetään käytännössä suoraan tuesta. Työttömyysturvassa suojaosan poistaminen puolestaan merkitsee sitä, että pienetkin lisätulot vaikuttavat välittömästi etuuksiin.
Tilanne on nurinkurinen.
Jos käytät kuusi tuntia mustikoiden poimimiseen ja puhdistamiseen, mutta taloudellinen asemasi ei käytännössä parane lainkaan, on täysin perusteltua kysyä, kuka tästä työstä lopulta hyötyy.
Sinäkö?
Valtioko?
Vai ei kukaan?
Lisäksi säännöllinen myynti saattaa johtaa siihen, että toimintaa arvioidaan yrittäjyytenä, jolloin riskit etuuksien menettämisestä kasvavat edelleen.
Mustikka onkin vain esimerkki
Ehkä kaikkein mielenkiintoisinta tässä pohdinnassa on se, ettei kyse ole lopulta mustikoista.
Kyse on työn arvostuksesta.
Jos ihminen poimii metsästä luonnonmarjoja, myy ne lähialueellaan ja käyttää siihen oman vapaa-aikansa, pitäisi järjestelmän mielestäni kannustaa siihen eikä rakentaa erilaisia kannustinloukkuja työn tekemisen ympärille.
Kun muutaman kympin ansioiden vuoksi joudutaan pohtimaan verotusta, tukien leikkautumista, yrittäjästatusta ja byrokratiaa, voidaan aiheellisesti kysyä, onko järjestelmässä jotain pielessä.
Pienimuotoisen työn pitäisi olla aina kannattavaa.
Puhdistanko vai en?
Jos alkuperäisiin laskelmiin on uskominen, valitsisin itse puhdistamattoman mustikan. Kolmen euron erotus on niin pieni, ettei sillä ole käytännössä merkitystä verrattuna puhdistamiseen kuluvaan aikaan.
Mutta vielä suurempi kysymys kuuluu:
Kannattaako niitä edes kerätä?
Jos työstä saa kohtuullisen korvauksen ja siitä jää jotain omaankin taskuun, vastaus on ilman muuta kyllä.
Jos taas järjestelmä huolehtii siitä, ettei ahkeruudesta jää juuri mitään käteen, ei kysymys enää ole mustikoista vaan siitä, olemmeko rakentaneet yhteiskunnan, jossa pienimuotoinen työnteko on muuttunut harrastukseksi eikä keinoksi parantaa omaa toimeentuloaan.
Mustikan puhdistaminen on lopulta se pienin ongelma.
Fiskaalinen devalvaatio iskee myös marjanpoimijaan
Näkemys halpuuttamisesta (fiskaalisesta devalvaatiosta) ja sen kytkeytymisestä poliittiseen ideologiaan saa vahvaa tukea lähdeaineistosta. Lähteet kuvaavat tätä kehitystä prosessina, jossa työn markkinahintaa painetaan alas niin, että matalapalkkainen ja epävarma työ, kuten marjanpoiminta, alkaisi näyttäytyä suhteellisesti houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Tässä on lähteisiin perustuva analyysi tästä kehityksestä:
1. Työn markkinahinnan halpuuttaminen ja "palkkalattia" Lähteet esittävät, että sosiaaliturvan taso asettaa "lattian" sille, kuinka pientä palkkaa ja kuinka huonoja ehtoja työntekijän kannattaa hyväksyä. Kun tätä lattiaa lasketaan leikkaamalla etuuksia ja poistamalla kannustimia (kuten 300 euron suojaosa), työn hinta devalvoituu. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa työntekijän neuvotteluasema heikkenee, koska "jonossa on aina joku, jonka on pakko ottaa sama työ vastaan huonommilla ehdoilla".
2. Ideologinen tavoite: Marjanpoiminta "normaalina" tasona Aineistossa pohditaan suoraan, onko hallituksen tavoitteena pudottaa työn hinta niin alas, että marjanpoiminta on suhteellisesti samanarvoista muun työn kanssa.
- Tällöin mikä tahansa ansaittu tulo on riittävä motivaattori työn vastaanottamiselle, koska vaihtoehtona on täydellinen tulottomuus.
- Strategiana on kurjistaa kansa niin syvälle, että "marjakartellien ala-arvoiset palkat" alkaisivat tuntua hyväksyttäviltä.
- Tämä on linjassa sen ideologian kanssa, jossa työttömyys nähdään yksilön "työhaluttomuutena", vaikka todellisuudessa kyse on siitä, ettei tarjotuilla ehdoilla ja palkan devalvoituneella ostovoimalla tule toimeen.
3. Reaaliansioiden heikkeneminen ja ostovoiman kierre Vaikka työn hinta (esim. marjaämpärin hinta) pysyisi samana, todelliset ansiot heikkenevät, koska:
- "Rahapusseja on vain yksi": ALV-korotukset, terveysmaksut ja muut leikkaukset syövät pienenkin lisätienestin reaaliarvon.
- Suojaosan poisto: Kun 300 euron suojaosa poistettiin, jokainen ansaittu euro leikkaa tukea välittömästi, mikä tekee pienestä työstä (kuten marjastuksesta) taloudellisesti hyödytöntä toimeentulotuen varassa oleville.
- Tämä johtaa siihen, ettei työn tekijällä ole enää varaa ostaa niitä tuotteita tai palveluita, joita hän itse tuottaa.
4. Vaikutus pienyrittäjyyteen Työn hinnan halpuuttaminen on "kaksiteräinen miekka", joka nakertaa myös pienyrittäjän leipää.
- Kun palkkoja ja tukia leikataan, paikallinen ostovoima hiipuu, jolloin pienyrittäjän palveluille ei ole enää kysyntää.
- Pienyrittäjä ei voi kilpailla hinnalla, jos markkinoiden yleinen hintataso on devalvoinut työn arvon tasolle, joka ei kata edes kiinteitä kuluja ja elämiseen riittävää palkkaa.
Yhteenvetona lähteet vahvistavat, että kyseessä on poliittisesti ohjattu suunta, jossa työn hintaa painetaan alas poistamalla turvaverkkoja. Tämä pakottaa yksilön kantamaan 100-prosenttisen yrittäjäriskin (kuten marjametsässä) ilman, että työstä saatava korvaus enää riittää inhimilliseen elämiseen tai tukee yhteiskunnan laajempaa ostovoimaa.
Lähdeluettelo
Tässä on lähdeluettelo ja tiivistelmä kaikista 14 lähteestä, jotka käsittelevät työttömien marjanpoimintaa, sosiaaliturvan riskejä, yrittäjyyttä ja työn hinnan kehitystä:
- Aleksi Salonen – Yhteiskunta & systeemiajattelu Lähde analysoi hallituksen tekemiä leikkauksia, kuten 300 euron suojaosan ja toimeentulotuen ansiotulovähennyksen poistoa. Kirjoituksessa korostetaan, että nykyjärjestelmässä pienikin lisätienesti marjametsästä leikkaa tuet täysimääräisesti, mikä tekee poimimisesta taloudellisesti kannattamatonta. Lisäksi se nostaa esiin työttömien kohtaamat käytännön esteet, kuten auton ja polttoaineen puutteen.
- Ammattiliitto VALO ry Sosiaalisen median keskustelu, jossa vaaditaan marjanpoimijoiden palkkatason ja työolojen korjaamista. Lähteessä tuodaan esiin, että työttömät eivät uskalla poimia marjoja myyntiin viranomaisten "kyttäämisen" pelossa, sillä tuloista saattaa seurata tukien menetys tai uudelleenluokittelu yrittäjäksi.
- Jyry Heinänen Kriittinen katsaus "työttömät marjametsään" -populismiin. Lähde listaa viisi keskeistä syytä ehdotuksen epärealistisuudelle: marja-alueiden kaukainen sijainti, sosiaaliturvan ja työnhaun ristiriita, 100-prosenttisen yrittäjäriskin siirtäminen yksilölle, poliittinen kaksoisstandardi ja valtion velvollisuuden laiminlyönti työllisyyden hoidossa.
- Leif Kuismanen Yrittäjyyden ja työelämän asiantuntijan näkemys, joka painottaa "matkaa yrittäjyyteen" sisäisenä kasvuna eikä pakotettuna statuksena. Kuismanen ilmaisee huolensa työn hinnan devalvaatiosta, joka syö niin palkansaajan ostovoimaa kuin pienyrittäjän elinedellytyksiä.
- Mari Vanhala – Persujen äänten kalastelua Keskusteluketju, jossa kritisoidaan oikeiston näkemystä marjanpoiminnan helppoudesta. Lähteessä huomautetaan, että työttömän 600 euron perusturva ei riitä auton ylläpitoon, mikä tekee marjametsille siirtymisestä mahdotonta, vaikka se olisikin hallituksen toive.
- Marjanpoimijan palkka? Verkkosivun artikkeli, joka käsittelee työn ja palkan suhdetta myyntihintaan. Lähde esittää teorian, jonka mukaan hallitus pyrkii tietoisesti pudottamaan työn markkinahinnan niin alas, että kotimainen marjanpoiminta kilpailisi halvan ulkomaisen työvoiman kanssa, jolloin mikä tahansa pieni tulo toimisi motivaattorina.
- Matkalla yrittäjyyteen Laaja opas yrittäjyyden psykologisesta ja identiteettipohjaisesta kehittymisestä. Se korostaa, että yrittäjyys on vapaaehtoinen valinta ja identiteetti, jota kukaan ei voi päättää toisen puolesta, mikä on ristiriidassa viranomaisten tekemien mielivaltaisten yrittäjyystulkintojen kanssa.
- Mia Laiho Kansanedustajan ehdotus marjanpoiminnan vapauttamisesta veroista ja kannustimien luomisesta työttömille lapsuusmuistojen pohjalta. Ehdotus saa kommenteissa vastalauseita, joissa muistutetaan marja-alan ihmiskauppaepäilyistä, huonoista palkoista ja jo olemassa olevasta verovapaudesta.
- Satu Hassi Lähteessä kysytään suoraan, miten marjatulot vaikuttavat työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen. Vastausosio paljastaa pykäläviidakon karuuden: Kela vähentää jokaisen tilille näkyvän euron tuesta, ja työllisyysviranomainen voi katsoa säännöllisen poimijan työllistyvän "omassa työssään", mikä katkaisee päivärahan.
- T = q * p = hintasuhde Laskennallinen tarkastelu hinnan, määrän ja tuoton suhteesta. Lähde tarjoaa kaavoja katteen ja myyntitarpeen laskemiseen, mikä auttaa ymmärtämään, miksi työn hinnan ja panoksen suhde on kriittinen yrittämisen kannattavuudelle.
- Timo Kaunisto Analyysi siitä, miten hallitus on toimillaan pahentanut työttömyyttä ja syyttää nyt työttömiä laiskuudesta. Lähteessä korostetaan, että suojaosan poistaminen oli paha virhe, joka romutti pätkätöiden ja pienten lisäansioiden houkuttelevuuden.
- Työhaluttomuus – Jaana Strandman & Aleksi Salonen Keskustelu, jossa puretaan myyttiä työttömien laiskuudesta. Lähteessä osoitetaan, että "työhaluttomuus" on todellisuudessa kannustinloukkuja, jotka hallitus on itse rakentanut poistamalla suojaosat ja leikkaamalla etuuksia, mikä on johtanut osa-aikatyön vähenemiseen.
- Työttömät marjametsään... (Audio/Video-transkripti) Puheenvuoro, jossa todetaan, ettei marja-alan perusongelmia ratkaista lähettämällä työttömiä metsään. Lähde muistuttaa, että nykyaikainen marjateollisuus vaatii logistiikkaa ja asumisjärjestelyjä, eikä vastaa 50 vuoden takaista tilannetta, jolloin marjoja poimittiin vain oman kodin takaa.
- YLE Riikka Purra Uutisartikkeli, jossa valtiovarainministeri Purra pitää Suomen marja-alaa kestämättömänä ja ihmettelee kotimaisten poimijoiden puutetta korkeasta nuorisotyöttömyydestä huolimatta. Purra tukee tiukkaa viisumilinjaa ja katsoo, että poimijoita tulisi löytyä kotimaasta.
